Hostile Waters: Antaeus Rising (PC) – Kuolleita sieluja vihan vesillä

Nanoristeilijä Antaeus taistelee tietään kohti pimeyden sydäntä ilmestyskirjamaisissa kuvioissa. Sen taistelukoneita ohjaavat 20 vuotta sitten kuolleet sotilaat. The horror. The horror.

Brittiläinen pienpeliyhtiö Rage on julkaissut etupäässä kevyttä, komeaa mutta viidessä minuutissa unohdettavaa toimintakamaa a la Incoming ja Expendables. Hostile Waters on terveellinen muistutus siitä, että hyvä peli voi tupsahtaa sieltä, mistä sitä vähiten odottaa.

Hostile Waters on 3D-toimintastrategia (tavallaan), mutta ilman tukikohdan rakentelua ja erittäin rajatulla yksikkömäärällä. Peli on aika pitkälle risteytys kahdesta vanhasta klassikosta, Carrier Commandista (-88) ja Battlezonesta (-98).

Parasiittien paratiisi

Pelin taustajuonen on kirjoittanut sarjismies Warren Ellis (mm. Vertigon Transmetropolitan). En tiedä, onko taustajuoni jonkinlaista satiiria. Toivottavasti, sillä se on osittain huomiotaherättävän tyhmä.

Vuosi on 2032. Aseet on taottu auroiksi viimeisen sodan päättyessä 20 vuotta sitten. Järki on voittanut ja Maapallo on yksi. Kenenkään ei tarvitse enää tehdä työtä, sillä nanovehkeet tekevät jätteistä ruokaa ja Pleikkareita. Pisteenä iin päälle sosiaalidemokraattisessa holhousutopiassa jopa maailman huippujohtajanaiset pukeutuvat vapaaehtoisesti päälle maalatun tiukkoihin, hädin tuskin vesirajan peittäviin kolttuihin ja samettipantoihin.

Mutta vanha valta ei luovuta. Poliitikot, talousmogulit, asekauppiaat ja muut pahat päättäjät eli Cabal-järjestö haluavat vanhat ajat takaisin. Ne aloittavat terrori-iskut keinosaaristostaan Australian läheltä.

Kun alun looserifantasia lakkaa järkyttämästä, on jatkojuoni ihan riittävä, joskin Chris Carter saisi siitä pahan yskän. Mikä tärkeintä, peli on rautaa.

Sano nano nano

Cabal on sijoittunut asemiin Australian lähellä olevaan itse rakentamaansa saaristoon. Sieltä se ammuskelee ohjuksia maailmaan, mutta se on kehittänyt myös jotain niin kamalaa, ettei itsekään pysty sitä enää lopuksi hallitsemaan.

Auroilla ei pärjätä pahaa vastaan, joten pelaajalle nostetaan meren pohjasta toinen 20 vuotta vanhoista Antaeus-risteilijöistä. Antaeus on mukautuva risteilijä, joka hyödyntää nanotekniikkaa. Se osaa itse luoda polttoaineensa ja pystyy rakentamaan tietokantaansa varastoiduista piirustuksista halutun yksikön, halutulla varustuksella parissa sekunnissa.

Yksiköt ovat ajoneuvojen perusrunkoja, jotka kattavat kaiken liikkuvan kevyiden autojen ja helikoptereiden väliltä. Liikkumattomia edustaa paikallaan jököttävä puolustustorni Sentinel. On taistelu- ja kuljetuskoptereita, liitoaluksia, tiedusteluauto ja tankkeja, ja kaikille löytyy käyttöä.

Runkoihin saa yhden aseen, ja vain yhden. Konetykki on hyvä jauhamaan rakennuksia, ohjukset lentovehkeitä, laserilla ampuu kaukaa mutta hitaasti, liekinheittimellä pitää mennä viereen ja tykki, jos sillä osuu, tekee melkoista tuhoa. Aseen teho riippuu siitä, millaiseen vehkeeseen se on pultattu, joten ohjukset puolustustornissa ovat monta kertaa tehokkaammat kuin hintelän kopterin ampumat. Aseissa on loppumattomat itsemonistuvat ammukset.

Aseen lisäksi runkoon pultataan panssaria, verhoilulaitetta, suojia ja isompiin vehkeisiin (lähinnä aseettomaan Scarab-mönkijään) korjaus- tai metallinkeräysyksikkö. Raaka-aine rakentamiseen kerätään saarella olevista metallirakennelmista ja tuhoutuneista yksiköistä. Omat tarpeettomat tai pahasti vaurioituneet vehkeet kierrätetään tukialuksella takaisin metalliksi.

Sarjassa Pelilogiikka pettää on mielenkiintoista, että Antaeus ei osaa korjata itseään eikä monistaa ammuksia järeään tykkiinsä. Lisäksi alusta ei voi lainkaan liikuttaa.

Seitsemän rohkeaa sielua

Hostile Waters kuulostaa pelottavasti toimintanaksulta, eikö vain? Sitä se ei onneksi ole.

Yksiköitä voi olla kerralla vain 10, ja niistäkin vain seitsemään saa tekoälyn. Nämä tietsikkapilotit ovat 20 vuotta sitten Antaeuksen mukana kuolleita sotilaita, joiden sielu kerättiin Soul Catcher -siruun. Niinpä pilotit eivät tuhoudu vaikka alus menisikin alta.

Pilotit voi pultata mihin tahansa laitteeseen, mutta hekokuski on paras kopterissa, ei tankissa. Pilotit puhuvat koko ajan, ja esimerkiksi Ransom heittää fuckia kuin suominuori v-sanaa. Tunnelmaa luova pulina toimii, jollei ihan yhtä hyvin kuin Jaggedissa, niin hyvin kuitenkin. Pelaaja (joka on itsekin siru nanoruumiissa ja myös kuolematon) voi ohjata joko "tyhmää" vehjettä tai kytkeä tekoälyn pois vehkeestä ja lentää ihan itse.

Hostile Waters ei ole myöskään simulaattori. Ajoneuvoja ohjataan vain ulkonäkymästä, ja vaikka lentokorkeutta voi itse säätää, osaavat lentovehkeet itse nostaa korkeutta kun tarve vaatii. Fysiikan mallinnus pelaa, tankit ja varsinkin tiedusteluauto ponnahtelevat niin hienon näköisesti maastossa, että harmittaa hyvän pelimoottorin vajaakäyttö kun ei pääse vehkeisiin sisälle. Se onkin se suurin kuilu mikä erottaa Hostile Watersin Battlezonesta ja minkä ansiosta pidän klassikko-leimasimeni piirongin laatikossa.

Grafiikassa ei ole valittamista. Rage tekee alan parhaat räjähdykset, maasto on hienoa ja sää vaihtelee kauniista myrskyyn ja vuorokausi vaihtuu. Jostain syystä pelissä tuntuu kuitenkin olevan enimmäkseen pimeää, sumuista tai sateista.

Mukavan pelattava

Vaikkei toimintanaksu olekaan, kyseisen lajityypin ystävien kannattaa kuitenkin harkita purjehtimista Vihamielisillä vesillä. Vähän vaihtelua väliin niin jaksaa painaa Emperor: Battle of Dunea täysillä.

Alkutehtävät ovat pehmeä lasku pelin pariin. Epäkuntoista Antaeusta kuljetetaan kuivatelakalle ja ohessa opetetaan pelaaminen pikku paloina mutta kunnon tehtävillä. Kun pelin kuluessa uusia leluja jaetaan tasaisen säästeliäästi, tehtävissä luodaan illuusio vaihtelusta ja pelin haastavuuskin kasvaa tasaisesti, on Hostile Waters loppuun asti hyvä.

Käskyjä voi jaella lennossa tahi kaikessa rauhassa kartalla. Karttanäkymässä peli pamahtaa paussiin ja käskyjä saa hioa rauhassa. Niitä saa ketjutettua kymmenen per sotilas. Käyttöliittymä on yksinkertaisen toimiva, joskin se reagoi näppäimiin vähän tahmeasti. Menut on järjestetty muotoon, jossa sitä voi käyttää näppärästi numeronäppäimistöltä. Ainoa ongelma mikä peliä vaivaa on satunnainen totaalityhmyys reitinhakemisessa, ja mielestäni se iski vasta uusimmassa 1.03-päivityksessä. Toisissa koneissa peli kieppuu kontrolloimattomasti, mikä korjautuu kun nyppää joystickin irti.

Moninpeliä ei ole, joskin sellaisen lisäämistä harkitaan jenkkijulkaisua varten. Euroopassahan nettipelaaminen ei ole kovin yleistä, kuten britti-Rage kertoo. Deathmatch tuskin olisi hauskaa, mutta co-op sopisi hyvin varsinkin "haastaviin" loppukenttiin, ja joku CTF olisi helppo vääntää peliin.

Tuntemattomat sotilaat

Briefingien oikoluvun unohtaen Rage on panostanut peliin. Välianimaatiot kuljettavat juonta, ja äänistä vastaavat muun muassa Tom "kuuluisin Dr.Who" Baker, Paul "Blake's Seven" Darrow ja Taisteluparista (Dempsey & Makepeace) tuttu Glynis Barber.

Vaikkei uusi Battlezone olekaan, Hostile Waters yhdistää toiminnan ja strategian maukkaaksi paketiksi, joka pysyy koossa mielenkiintoisilla juonenkäänteillä ja tehtävillä. Pahaksi onnekseen Hostile Waters ilmestyi samaan aikaan kun se peli, jossa opetetaan apinaa kakkaamaan. Huolimatta muutamasta ylistävästä brittiarvostelusta Hostile Waters -kohinaa ei netin viestialueilla näy, mikä on todella sääli mutta ei Battlezonen kohtalon valossa yllätys.

90

Lisää aiheesta