Kuolleiden pelityyppien hautuumaalla kummittelee. Hautojen multa menee segaisin, kun valopyssypelien arkkivaarit nousevat leposijaltaan.
Valopyssypelien ylösnousemus ei ole yllätys, sillä comeback-kiertuetta on odotettu Wii-ohjaimen julkaisusta lähtien. Vanha valopistoolikuningas Sega on hautarauhan rikkojista innokkain. Ensin se julkaisi neljän vuoden takaisen Ghost Squadin, nyt yhteisjulkaisussa ovat vielä vanhemmat House of the Dead 2 ja 3.
Eikä ikä mitään paina, sillä eihän genre ole Kuolleiden talojen jälkeen juurikaan kehittynyt! Sitä paitsi House of the Deadit ovat pelityypin mallioppilaita. Ne ovat vauhdikkaita, näyttäviä (silloin joskus) ja kohtalaisen vaihtelevia. Ammuttavaa riittää ja tulivoima repii zombit nopeasti nötkötiksi. Mikään ei hidasta raiteilla etenevää tykitystä, sillä tuleen ei jäädä makaamaan eikä asettakaan vaihdeta – haulikko riittää ja lataaminen hoituu heilauttamalla tähtäimen ruudun ulkopuolelle. Muutamassa tienhaarassa sentään valitaan etenemisreitti.
Vaikka toiminta on rock, on meininki tukevasti kämp. Pöhkö juoni on selviö, mutta varsinaisen kunniamaininnan ansaitsee dialogi. Erityisesti House kakkonen loistaa, sillä vuorosanat vedetään kaurismäkeläisen lakonisesti. Ääni ei värähdä edes ”Oh my God!” -huudahduksissa. On kuin ääninäyttelijöiden perheitä olisi uhkailtu, niin tottelevaisesti repliikit luetaan suoraan paperilta. Ja juttua piisaa!
Kaksikosta House 3 on kestänyt aikaa hyvin, eikä se häpeä uusien Wii-pelien rinnalla. Meno on huvittavan groteskia, kun haulikko repii läskizombin elintasokumpuun reikiä, joista päivä kajastaa läpi. Vaikeustasokin on mukavan leppoisa. Kakkonen on vaikeampi. Se on myös ulkonäöltään jo selvästi retro. Ajan hampaan puraisulla on myös huvittavat puolensa, sillä G-miehillä ja -naisilla on komeat olkatoppaukset, ja naisten farkut nousevat ylös kuin Nykäsen Masalla. House kakkosen viehätys onkin tahattomassa huumorissa.
Joskus tulee mokattua
Olin väärässä, kun vuodenvaihteessa tuomitsin Wii Zapperin (Pelit 1/2008, 2 tähteä) turhaksi muovikuoreksi. Muotopuoli Zapper toki on, mutta Houseissa sen käyttö on melkein välttämätöntä. Valopistooliräiskinnässä juuri tunnelma on kaikki kaikessa, eikä pikkuruisesta Wiimotesta oikein ole haulikoksi.
Teknisesti ampumisen ero toiseen zombiräiskintään, Resident Evil: The Umbrella Chroniclesiin (Pelit 1/2008, 73 pistettä), syntyy kahdesta asiasta. Ensinnäkin House of the Deadeissa tähdätään oikeasti eli tähtäin on ruudulla siinä, mihin piippu osoittaa. Toiseksi ainoa tarpeellinen nappi on liipaisin, joten asetta voi pitää vapaassa asennossa.
Kalibrointi toimii melko hyvin ja Zapperilla voi ampua ilman ruudulla näkyvää tähtäintä. Ampumapaikan pitää tosin pysyä täsmälleen samana tai kalibrointi pitää uusia. Vaikeaksi tarkan tähtäämisen tekee Zapperin suunnittelu: ase on suunniteltu lonkalta ammuttavaksi eikä siinä ole tähtäintä.
Koulutusjakso Hennalan Asekoulussa ei mennyt hukkaan, sillä löysin Zapperille uuden käyttötavan. Aseen perän voi tukea rynnäkkökiväärin tapaan olkapäähän, jolloin oikea käsi on etummaisella kahvalla ja vasuri samassa kasassa tai edempänä. Zapper mallia RK-62 on liian pieni, sen olkapäähän tuettava kohta on terävä eikä ampuma-asennossa voi tähdätä, mutta kun kytkee tähtäimen näkyviin ruudulle, on taisteluammunnassa tunnelmaa. Paremmalle asekuorelle on silti kysyntää.
Yhdessä asiassa HOTD on Wii-pelien ykkösluokkaa: vaikka grafiikka on vanhanaikaista, se on erittäin terävää. Wiin matala resoluutio ei kaipaisi yhtään lisäpehmennystä, mutta silti kuvaa enemmän tai vähemmän heikentävät suodatukset ovat pelien tavaramerkki. House of the Dead ei siihen sorru, vaan näyttää kuinka terävältä matalakin resoluutio voi näyttää. Tätä lisää!
Molemmissa peleissä on uusia väkinäisiä pelimoodeja, kuten pelkkiä pomoja vastaan tappeleminen ja time attack. Ne ovat melko turhia, sillä House of the Deadien suurin viehätys on hetken arcade-lysti kaverin kanssa. Siinä on tosin myös sen ongelma. Melkein täysi hinta hetken huvista ei ole tätä päivää. Ja missä luuraa ensimmäinen House of the Dead?
70
