House of the Dead: Overkill vetää nimensä mukaisesti överiksi. Ylilyönti on juuri sitä, mitä kotipelaamiseen huonosti taipuva valopyssyttely kaipaa.
Overkill-kauhukeittiön resepti on yksinkertainen: vauhtia, vaarallisia tilanteita, tulta munille -tulivoimaa ja räävitön juoni. Tarjoillaan bleu tai saignant ja maustetaan lyijyllä!
House of the Dead -valopyssyräiskintöjä on aina höystetty näennäisesti tahattomalla pökkelöhuumorilla. Vaikka monotonisesti luettu kökködialogi huvitti, vasta vetovastuun siirtäminen japanilaisilta räävittömille briteille lyö homman kunnolla läskiksi.
Overkillin huumori ei pulppua pelikliseistä, vaan elokuvista: räkäisten grindhouse-teatterien eksploitaatioelokuvista, jotka tursuavat tissejä ja väkivaltaa.
Lobotomia lyijyllä
Tähtäimen takana on tuttu Agentti-G, aisaparina toimii suurkaupungin kivenkova dekkari Isaac Washington. Dialogi formaalin G-miehen ja rääväsuisen mustan kytän välillä ei ole suoranaisen älykästä, mutta G-piste-vitsit, itsetietoiset kliseet ja lainaukset toimivat loistavasti. Pilkunkorvikkeet, pilit, jormat ja muut kielen rikastajat viuhuvat ajatustenvaihdossa hämmästyttävään tahtiin.
Mauttomuus on tehty silti tyylillä: wah-wah-kitarat, torvisektio, country-musiikki, ujeltava urkuharmoni ja matalaääninen kertoja täydentävät 70-luvun B-elokuva-tunnelman. Kokonaisuus on tavattoman tarantinomainen.
Räiskeessä piisaa vauhtia. Tuliasemassa ei jumiteta ja liikkeessä ollaan melkein jatkuvasti. Matka on pullollaan yllättäviä täyskäännöksiä, joissa huomaa olevansa suoraan kasvotusten kaksijalkaisen ihmisenpurijan kanssa. Erinomainen rytmitys ei kaipaa suvantovaiheita, vaan vaihtelu tapahtuu intensiivisen ja vielä intensiivisemmän välillä.
Jo peruspistoolissa on voimaa. Lyijymyrkytykseen riittää muutama osuma, ja jokaisella laukauksella on näkyvä vaikutus. Osuma, joka ei tapa, horjuttaa ja hidastaa vihollista. Tunnelma on parhaimmillaan, kun tiukassa paikassa joutuu räiskimään nopeita heittolaukauksia lauman jäseniin, ettei kukaan ehtisi iholle.
Tähtäys on tarkkaa. Zapper ei ole tulimyrskyssä kylmä muovikuori, vaan tunnelman nostaja. Peliin on julkaistu myös virallinen pistoolikehikko, jonka saa halutessaan pelin mukana yhteispaketissa. Oli kapulavalinta mikä tahansa, on kädenjälki komeaa. Zombeilla on nimittäin liha niin löysässä, että raajat irtoavat laakista. Se ei tosin auta pitkälle, sillä jalattakin voi ryömiä. Nopein tapa päästää epäkuollut päiviltä on poistaa aivot takaraivon kautta.
Harmi tosin, että aivomössöä ei erota pikselimössöstä. Overkill on verinen, mutta rujo, rumempi kuin mihin Wiin tekniikka edes pakottaa. Räkäisessä B-leffassa se ei haittaa, varsinkaan, kun karua vanhan ajan valkokangasmeininkiä on vielä korostettu filmiroskalla ja rätisevällä äänellä.
Come get some!
Pisteytys palkitsee. Peräkkäiset osumat ilman huteja kasvattavat kerrointa. Ilmassa on iso ripaus Duke Nukemia, kun saavutetaan kombon katto eli goregasmi ja pisteiden viereen lehahtaa jenkkilippu liehumaan.
Läpäisyn jälkeen avautuu director’s cut -versio, jossa kentät räiskitään eri reittiä ja pidempinä. Normaalipelin loputtoman anteeksiannon sijaan continuen painaminen onnistuu ohjaajan versiossa vain kolmasti. En silti päässyt todistamaan game overia kertaakaan!
Overkill onkin aivan liian helppo. Kunnon vastus löytyy vasta lopusta ja vain, jos jättää parhaimmat aseet ostamatta. Zombilaumat lakoavat vaivatta, kun pistooli vaihtuu automaattihaulikkoon. Taistelun intensiteetti pysyy yllä, mutta pelin pitkäikäisyys ottaa osumaa vastuksen puuttuessa. High score -henkisille pelattavaa riittää pidempään.
Täyshintaisena Overkillin vastine rahalle on heikko, vaikka zombi-ilotteluun on helppo ihastua hetkeksi. Jos ei muuten, niin huvipuistokentän vuoksi: Metsälintsin asuntovaunujen alta ryömii mutantteja, Pelle Hermannit hyppivät kärrynpyöriä, zombeilla on rokkikonsertti, pelihalli on täynnä Sega-pelejä ja tulilinjalla on pullollaan oleva heiluva viikinkilaiva. Kun valopistooliräiskinnässä istahdetaan kummitusjunaan, on itsetietoisuus aseistariisuvaa.
80
