Sitten on piru, sanoi Isontalon (kokoinen) Caddoc, jos minä demonia pelkään. Tervaspampulla kuonon päälle, ja teräksellä pitkin selkää.
Tai silmien välliin, silmien välliin, siihenkin tyssää, säestää E’lara.
Taas ovat fantasiavaltakunnassa maailmankirjat sekaisin. Demonit ovat kasvaneet poikkeuksellisen voimakkaiksi, kokonaiset kaupungit ovat tyhjentyneet. Kahdelle palkkasoturille se tarkoittaa sesonkiaikaa, sillä kun pirut valtaavat taajamat, kirveelle on töitä.
Kivitalon kokoinen Caddoc ja siro keijuneito E’lara kiertävät maakuntaa rahan perässä. Kaksikko hoitaa hirviöt hautaan, kunhan hinta on kohdallaan. Rivian Geraltin ei tarvitse huolestua. Vaikka Huntedin duetto jakaa noiturin ammattikunnan, itse kilauttaisin hetkeäkään epäröimättä Valkoisen suden piruntorjuntapalveluun.
Painajaisten riivaama Caddoc saa houkuteltua E’laran mukaansa ilmeisen rahakkaalle keikalle, joka muuttuu vielä entistäkin mystisemmäksi, kun uhkea Seraphine sotkee kuolemattomat näppinsä peliin. Lucy Lawlessin ääninäyttelemä demoni-Xena pyörittelee Caddocin pikkusormensa ympärille ja päättää käyttää tätä hämärien tarkoitusperiensä toteuttamiseen.
Yksinkertaisen lahtauskeikan sijaan Keiju ja Keijo ajautuvat nopeasti entistä suurempien ongelmien äärelle, jotka uhkaavat sysätä koko fantasiamaan kadotuksen partaalle. Raha vaihtuu velvollisuuden kutsuun, kun antisankarit uhraavat kapitalismin jalot aatteet ihmiskunnan hyvinvoinnin alttarille.
Pikkunokkela juoni on vain tekosyy sisälmyksillä mässäävälle toiminnalle. Vaivoin strategiset alueet peittävään nahkahaarniskaan tungettu sipsakka keijutyttö ja kivitalon kokoinen muskelimies ovat äärigeneerinen valinta fantasiapelin päähahmoiksi, varsinkin kun hahmot jäävät roikkumaan muutaman hauskahkon one-linerin varaan.
Jatkossa selviää, että stereotyyppiset hahmot ja kuriositeetiksi jäävä käsikirjoitus ovat vain pisara puolivalmiuden ominaisuusmeressä. Pirunahjo yrittää välttää lokerointia rikkomalla genrerajoja, mutta toteutukselle on yksi yhteinen nimittäjä: keskeneräisyys.
GoW + GoW = Hunted
Huntedin ahjossa kuumennetaan sekä sodan rattaita että jumalaa, sillä pelin terä on taottu Kratosin ja Marcus Fenixin perimästä. Suojan takana piilotteleva E’lara lävistää viholliset matkan päästä jousellaan, Caddoc suolestaa lähitaisteluaseillaan. Pakon edessä Caddoc turvautuu varsijouseen ja E’lara säilään, mutta roolitus on selvä: lähitaistelussa keiju on laakista vainaa, lihaskimppu jakaa vasamaa todella hitaasti.
Putkessa annosteltua toimintamättöä piristetään Diablosta tutuilla kilkeorgioilla. Varusteräkeistä irtoaa tappovehkeitä, ja varusteloton virallisena valvojana toimii tietokone. Tarjonnassa on varsin paljon vaihtelua. Minun Caddocillani oli arpaonnea jo pelin puolivälissä, kun hyllystä löytyi nuija, joka teki tuplavahinkoa kaikkiin muihin lähitaisteluaseisiin verrattuna.
Perustason työkalujen lisäksi löytyy myös taikavoimilla siunattuja erikoisaseita. Magia-aseet ovat perusversioita tehokkaampia, mutta kun voimakkaat taikalataukset loppuvat, ase tekee vahinkoa kuin puumiekka. Lisäksi ympäristöstä löytyy kilpiä, toisinaan myös panssareita. Kilpi kannattaa uusia tasaisin väliajoin, sillä se kuluu käytössä. Peli ei tosin ilmoita varusteiden kestosta, joten kilven hajotessa suojaus tippuu lähes nollapisteeseen. Etenkin kovemmilla vaikeustasoilla tämä kismittää, koska pelin lähitaistelu perustuu torjuntojen ja iskujen vuorotteluun.
Ye Olde Army of Two
Koska markkinoilla ei juuri ole fantasia-ammuskeluja, Huntedin tarjoama räiskintä herättää heti mielenkiinnon. Se nukahtaa pian uudestaan, sillä miekasta ja magiasta huolimatta ryllistys seuraa nykyaikakauden tylsiä trendejä. Toteutus on niin Kearssia kuin olla voi, hahmot suolaavat vastustajansa suojan takaa ja piilopaikkaa voi vaihtaa tutusti nappia näpäyttämällä. Vasemmalla liipaisimella hahmot nostavat aseensa jyvälle ja automaattitähtäys lukittuu silmänräpäyksessä lähimpään viholliseen.
Jos pirut hönkivät iholle, jousi on vaihdettava teräkseen. Kratosin ja muiden lähitaistelijoiden tyyliin perusiskuja on kaksi, joita varioimalla vastustajista tehdään muusia. Aivoton nappien takominen ei toimi, sillä iskuja pitää myös osata ottaa vastaan. Onnistuneen torjunnan jälkeen vastapuolta on hyvä tuikata suojan alle.
Suojautuminen iskuilta on elinehto. Vaikka peli ei ole kovin vaikea, viholliset tekevät yllättävän paljon vahinkoa, jos kilpi jää nostamatta. Hahmot roudaavat kyllä parannuslitkuja, mutta taskut kasvavat hahmonkehityksen mukana, ja alussa mukana kulkee vain yksi energiajuoma.
Peliin on lisätty varovaisesti roolipelimausteita. Raatojen tiputtamat ja ympäristön kätkemät kristallit avaavat uusia taisteluliikkeitä ja loitsuja. Kykypuu on varsin yksinkertainen ja hahmonkehitys on sen verran suoraviivaista, että loppua kohden kaksikon molemmat osapuolet on varmasti tappiin asti viritettyjä. Hahmonkehitys jää täysin pintapuoliseksi.
Yksinkertainen hahmonkehitys on vain räikein esimerkki Huntedin viimeistelemättömyydestä. Tuntuu kuin tavoitteet olisivat olleet korkeammalla, mutta kiireen vuoksi mutkia on jouduttu oikomaan. Esimerkiksi vihujen tiputtamilla rahoilla ei ole mitään virkaa, ja loppupäässä ruudussa vierailee kivitalon kokoinen jätti, jota vastaan ei pääse missään vaiheessa taistelemaan.
Koodin huolimattomuusvirheet vahvistavat olettamustani hätäilystä. Peli piti muutaman kerran käynnistää uudelleen, kun skripti jumitti eikä eteneminen onnistunut. Tietokoneen ohjastamat hahmot jäävät helposti kiinni nurkkiin eikä vihulaisten tekoälyssä ole kehumista. Aisaparin perään ei onneksi tarvitse katsoa, tietokoneen komennuksessa otteleva päähahmo on yllättävän itsenäinen.
Pelin tasosuunnittelu on perinteisen putkiajattelun lapsi. Tötteröön ahdettua toimintaa piristetään toisinaan vapaaehtoisilla sivukäytävillä, joissa saattaa lymytä esimerkiksi erikoisaseita. Ylimääräisissä tunneleissa painopiste on yleensä kevyellä ongelmanratkaisulla, joka katkoo mukavasti hemoglobiinihippaa.
Pomovastustajat ovat tehneet huonon työsopimuksen, sillä ensikosketuksen jälkeen päällysmiehet alennetaan välipomoiksi. Tämä alkaa loppua kohden nyppiä, kun jokaista isompaa kärhämää maustetaan jollain aiempien tasojen päävastustajista. Etenkin vikkeläkinttuinen teleporttinoita on veemäinen nistittävä.
Fantasiamättö on rakennettu yhteistyöpelin ympärille ja koko kampanjan voi halutessaan otella kaverin kanssa. Vaikka tekoäly hoitaa aisaparin tonttia kohtuullisesti, peli sujuu huomattavasti paremmin kaverin avustamana. Yksinään pelattaessa hahmon pystyy vaihtamaan vain ennalta määrätyissä kohdissa. Violettina hohtavia vaihtoaitiopylväitä on kylvetty tasaisesti pitkin tienoita. Ratkaisu on suorastaan typerä, sillä tolpat olisi aivan hyvin voitu korvata napilla. Samalta sohvalta pelattuna myös taktikointi onnistuu. Eteneminen kannattaa suunnitella siten, että E’lara lanaa matkan päästä ja Caddoc viimeistelee. Loitsut nousevat ratkaisevaan rooliin, jousella on hyvä muuttaa viholliset esimerkiksi jääpatsaiksi, jotka Caddoc hakkaa Margaritan viilentäjäksi.
Kaveriin puhtia valavat taisteluloitsut nousevat kaksinpelin aikana yhdeksi taistelutaktiikan kulmakivistä. Myös tietokone osaa jakaa vahinkokerrointa kasvattavia vimmaloitsuja, mutta tekee sitä ikävän satunnaisesti.
Ei saa laulaa Interplaysta, Interplay on kuollu
Huntedin lähestymistapa fantasiamättöihin on tuore, mutta potentiaali hukkuu kiireellä kasatun perustoiminnan alle. Sen perisynti on kaikkialta paistava kiire, jonka ansiosta lähes kaikki osa-alueet ovat jääneet tavalla tai toisella kesken. Hätäilylle on hankala löytää perusteita, sillä Huntedin juuret ovat kaukana pelien liitukaudella. Alkuperäinen Demon’s Forge on pelin työstäneen Inxilen nokkamiehen Brian Fargon ensimmäinen peliprojekti, joka julkaistiin jo 80-luvun alkuhämärissä.
Brian Fargo perusti sellaisen pikkupuljun kuin Interplayn, joka julkaisi historiansa aikana leegion legendaarisia pelejä, kuten ne oikeat Falloutit. Yhteensattumien kautta lisenssilaskeuma päätyi Bethesdan haltuun, joten sama kustantaja julkaisee jatkossa myös Inxilen pelejä. Vaikka ympyrä tietyssä mielessä sulkeutuu, kun Fargo tiimeineen palaa samaan talliin Falloutin kanssa, puolivaloilla taottu Paholaisen ahjo ei ole kummoinen näytttö.
Entinen hyvä isäntä on nyt huono renki.
78
