Jokaisen pallopääninjan unelma on tulla muinaisen klaanimestari Zoolin veroiseksi tappokoneeksi. I-Ninjalla tuskin on toivoa, sillä tappolistan ykköspaikalle pääsi oma opettaja.
Pikkuruinen pallopää I-Ninja joutuu kovan paikan eteen. Keltanokka jää ainoana henkiin, kun ilkeä Master-O-Dor joukkoineen hyökkää kotisaarelle. Vanhan Sensein pikkuninja onnistuu pelastamaan, mutta toisinaan rapatessa roiskuu. Työtapaturma muuttaa valkoparran henkiolennoksi, jonka tekoviisaiden neuvojen tuella I-Ninja käy taistoon pahuutta vastaan ja opettelee ninjana olemisen niksit.
Luvassa on miekanheiluttelua ja hyppytäyteistä tasoloikkaa pakollisilla loppupahiksilla ryyditettynä eikä kolikoiden ynnä muiden hyödykkeiden keräilyä ole unohdettu. Ninjateemasta huolimatta pääpaino ei ole taistelussa, sillä putkilokentissä eteneminen kysyy nopeiden refleksien ja hyppytarkkuuden lisäksi myös melkoista hermokontrollia.
Ninjakikkoja
I-Ninjan erottaa keskinkertaisista tasoloikista monipuolisuus ja vaihtelevuus. Juuri kun homma alkaa vaikuttaa puisevalta loikkimiselta, peli kiskaisee ässän kimonon hihasta. Yhtäkkiä tasapainoillaan jättikokoisella robotin silmällä kapeiden kielekkeiden reunalla ja koitetaan vierittää palloa pitkin ramppia. Kun silmät on toimitettu takaisin oikealle omistajalleen, jäljellä on vielä muun muassa tynnyri- ja kookospähkinäjuoksua.
Loppupahikset eivät maistu lainkaan pakkopullalta. Oi iloa, oi riemua, kun ensimmäinen tasopomo piti nuijia tainnoksiin robottien nyrkkeilyottelussa. Ohjaamani jättirobo osasi peruslyöntien lisäksi myös jouhevat iskusarjat, joilla vastustaja putosi hetkessä kanveesiin. Kotisaaren puolustaminen mereltä hyökkääviä ohjusveneitä vastaan sai sekin naamalle iloa.
I-Ninja osaa loikkimisen lisäksi heivailla itseään köysillä, liukua kaiteilla ja juosta pitkin seiniä. Kentät ovat täynnä ramppeja ja kouruja, jotka tuovat vanhalle Megadrive-jäärälle Sonicin mieleen. Siinä missä sinisiili keräili kultaisia sormuksia, pallopääninja vipeltää kultakolikoiden perässä.
Kentät saa läpäistä haluamassaan järjestyksessä, kunhan ensin on hankkinut tehtäviä suorittamalla itselleen tietyn värisen vyön. Osan kentistä joutuu tahkoamaan kahteen kertaan, mutta toisella kerralla aikarajan tai vastaavan ehdon kiusaamana. Yhtä turhauttavaa on taistella kenttien pikkupomoja vastaan, sillä taistelut käydään ilmassa leijuen kankean ohjaustuntuman tehdessä kaikkensa työn vaikeuttamiseksi.
Leikki leikkinä
I-Ninjan ote on leppoisan humoristinen. Vanhuudenhöperö Sensei latelee alituiseen järjettömiä viisauksia, jotka pikkuninja sivuuttaa sarkastisilla heitoilla. Toisinaan ruudulla vilahtaa sekalaisia hahmoja, joista mieleenpainuvin oli kalalta haissut naikkonen, joka olisi mielellään halinut karkuun sännännyttä sankaria.
Huumori on kateissa vain silloin, kun miekka heiluu. Raivomittarin aktivoituessa ninja voi sivaltaa jonkun muutamasta erikoisliikkeestään tai hoidella pahikset heittotähdillä. Taistelut eivät ole suurin kynnys, sillä yleensä vihulaiset odottavat kiltisti vuoroaan ennen kuin hyökkäävät pelaajan kimppuun, ja muutama perusisku riittää mainiosti iskuarsenaaliksi.
Eniten hermojani koettelivat kankea kamera ja pari piinallisen vaikeaa tehtävää. I-Ninjaa ohjataan tatilla, joista vasen liikuttaa hahmoa ja oikea kääntää rintamasuuntaa. Valitettavan usein kamera ei kuitenkaan kierrä miekkosen selän taakse, vaikka kääntyilisi mihin suuntaan tahansa. Koita siinä sitten arvata, mitä edessä odottaa.
Kaltaiselleni tahmasormelle I-Ninja soi sopivan pituisen pelielämyksen, mutta näppituntumalta voisin veikata, että kokeneimmilla tasoloikkaniiloilla loppu tulee vastaan liian aikaisin. Vallankumouksellista, kaikkiin tasoloikkiin kopioitavaa, uutta ideaa ei kannata etsiä I-Ninjasta, mutta mikä omalaatuisuudessa hävitään, voitetaan monipuolisuudessa ja viihdyttävyydessä.
82
