Pelifantasia voi olla myös fantastista. Tuplapaketoitu Ico ja Shadow of the Colossus ovat ajatonta tyyliä nolkytluvulta.
Kirsikkana huippuhyvän pelisyksyn kakussa ovat teräväpiirretyt uudelleenjulkaisut. Pakkelia pintaan ja radalle, PS2- ja Xbox-sukupolven parhaimmistosta ei ole vanhentunut kuin grafiikka.
Last Guardiania viimeistelevä Team Ico ei tee kahta samanlaista peliä. Fumito Uedan johtaman Sonyn kehitystiimin tyyli ja tunnelma ovat silti välittömästi tunnistettavissa. Ico (Pelit 3/02, 92 p) ja Shadow of the Colossus (Pelit 2/06, 94 p + Pelit suosittelee) ovat eri pelejä, mutta henkisesti ne ovat sisaruksia.
Lähtökohta on kummassakin sama: viatonta kohdannut vääryys sekä pyyteetön halu auttaa. Jatkokysymyksiä on turha esittää alun jälkeen, sillä vastauksia ei ole. Epätietoisuus, ihmettely ja kaikesta turhasta riisuttu tavoitteellisuus ovat osa tunnelmaa. Sumuiseen satumaailmaan on tultu ihmettelemään, oivaltamaan ja tunnelmoimaan.
Heikompi sukupuoli
Icossa sarvipäinen poika lukitaan noidan linnaan. Ulospääsy vaatii akrobatiaa, ongelmanratkaisua ja miekkailua. Omalaatuisen pakoretkestä tekee arka Yorda-tyttö, jota pitää suojella linnan varjohirviöiltä.
Tuokiokuva Icosta: poika maanittelee Yordaa hyppäämään kuopan yli, mutta hyppy jää lyhyeksi, joten poika tarraa tytön käteen ja nostaa tämän turvaan. Tämä on pelikuvaa, ei pre-renderöityä välinäytöstä.
Ollaan ihan erilaisessa vuorovaikutuksessa kuin perinteisissä suojelutehtävissä, joissa kiinnostuksen kohde on jäljellä olevat osumapisteet. Jo se, että tyttö ja poika kulkevat pelottavassa linnassa käsi kädessä, luo kummasti tunnelmaa.
Tyyli ja tunnelma ovat kuitenkin vain osa siitä, mitä Yorda tuo peliin. Koko peli on rakennettu toimivan parisuhteen varaan. Kädestä pitämällä ja tule tänne -kutsuhuudon avulla ohjataan oikeastaan kahta hahmoa. Eteneminen ja ongelmanratkaisu on rakennettu tytön ja pojan vuorovaikukseen.
Tappamisen vaikeus
Shadow of the Colossuksessa poika on vanhempi ja tyttö kuollut (hahmot eivät tosin ole samat kuin Icossa). Tytön pelastaminen kuoleman valtakunnasta vaatii kerrostalon korkuisten jättiläisten kaatamista. Kolossit jäljitetään yksitellen avoimessa maailmassa ratsastamalla, minkä jälkeen jalkaudutaan ja keksitään, miten kiivetä vaeltavan kivikasan kyytiin. Siitä alkaa retki rimpuilevan jätin selkään, jossa karvasta saa kiinni, mutta posliini ei pidä. Lisäksi jättiläisissä on ulokkeita melkein tasoloikaksi.
Shadow of the Colossuksen inhimillisin hetki koittaa, kun selviytyy muinaisjäänteen aralle alueelle. Miekan iskeminen jättiläisen päähän yhä uudelleen kerta kerran jälkeen, mustan veren suihkutessa ja jätin ulvoessa tuskasta, ei tunnu voitolta, vaan tekee pahaa. Kun sijaiskärsijä lopulta kaatuu, on tunnelma haikea ja kunnioittava.
Grafiikka on kummassakin pelissä päivitetty suurempaan tarkkuuteen, mutta muuta silmiinpistävää parannusta ei ole tehty, eikä sellaista kaipaa. Ohjauksen tarkkuus ja kamerakulmat eivät ole täysin tätä päivää, ja joskus kolossia kavutessa tuntuu, että taistelee myös ohjausta vastaan. Näistä tosissaan nillittäminen olisi kuitenkin näennäiskriittisyyttä.
Puujalasta veistetysti: Playstation 2 on edellisen konsolisukupolven kolossi, jonka varjosta Playstation 3 ei pääse. Eikä tarvitsekaan, kun parhaat muistot saa päivitettyä nykypäivään!
Icon ja Shadow of the Colossuksen alkuperäisarvostelut löytyvät Pelit.fi-arvosteluarkistosta.
90
