Tietotekniikan koulutettu ammattilainen Niko Nirvi on julkaissut kaksi indiepeliä. Toinen, paholaisen valtaan ja pääkalloihin pureutuva kauhupeli toteutettiin Basic-kehitysympäristössä, toisessa hyödynnettiin Garry Kitchenin monipuolista GameMaker-devaustyökalua rohkeissa aikuisissa teemoissa. Ohjelmia levitettiin 5.25 tuuman adidasverkossa freewarena.
* * * * * *
”Minä vihaan indiepelejä!”
Näin kerrotaan erään entisen pelimeedion puuskahtaneen. Pöh, minulle indiepelien nousu on todiste kosmisesta balanssista, joka jonkun voiman kasvaessa uhkaavaksi kehittää korjaavan vastavoiman. Jos vielä löytyy bakteeri, joka syö hiilidioksidia ja paskoo öljyä, koen henkisen heräämisen.
Pari vuotta sitten peliskene maalasi itseään nurkkaan. Kolmen suuren Konso-Il-Jongin kaikenkattava diktatuuri sisällön valvomisesta jopa nettimyynnin monopolisointiin oli nappijuttu paitsi niille itselleen myös pelifirmoille. PC-pelaamista morkattiin ja monotettiin.
Unohtui, että jokainen Black Ops tai Gears of War vaatii tekijän tai sata. Demokraattisena, vapaana alustana ja modikulttuurin kasvualustana PC-peliskenestä nousi oheistuotteena kenttäsuunnittelijoita, erilaisia graafikoita ja 3D-mallintajia, muusikkoja ja ääniefektiteknikkoja, jotka iloissaan ja halvalla hyppäsivät mukaan oikean pelinteon hyvin palkattuun, inhimillisten työaikojen maailmaan.
Mutta konsolit tuottavat vain sohvapelureita, eivät osaajia. Varsinkin konsoloituneessa Britanniassa oltiin David ”Elite” Braben etunenässä todella huolissaan pelintekijä-raaka-aineen loppumisesta. Siinä olisi normipelifirman enää vaikea käyttää rakastettua ”kiitos pelistä, siivotkaa pöytänne” -motivointia. Vaje haluttiin (ja halutaan) kattaa kouluttamalla pelintekijöitä yli- ja muissa opistoissa. Olen sen verran kyyninen, etten usko koulutuksen olevan mikään ihmeidentekijä ilman että koulutettavilla on kiinnostusta tai lahjoja alalle, vaan näen painajaisia pelimerkonomeista.
Satamia myrskyssä
Itsenäiselle osaajalle indieskene on täysin järkeenkäypä tie kohti loistavaa uraa peliteollisuuden sykkivässä sylissä. Makuuhuonekoodari voi Kadurialla hankkia nimeä, kokemusta ja näyttöä roolipelien tekemisestä nopeasti ja aikataulussa, lopulta löytää itsensä itsellään Biowarella kääntämässä Kaduria 2:ta Wii U:lle.
AAA-firmoissa henkilökohtaisilla visioillaan pelikulttuuria ohjaavien pelijumalten aika on ohi, mutta indiepuoleltahan niitä nousee. Esimerkiksi Markus ”Notch” Persson, jonka Minecraft tuottaa enemmän kuin suurin osa AAA-peleistä, ja jonka menestyksen loppu ei ole vielä edes horisontissa. Minecraft aloitti uuden peligenren, jolle Terrarian ja Fortresscraftin loistomyynnin perusteella on kysyntää.
Suomessa yksi firma teki 53 peliä ennen kuin Angry Birds nosti Rovion isojen poikien joukkoon. Näin jossain ohimennen heitetyn lausunnon, että Angry Birds on ohittanut videopelaamisen symbolina itsensä Marion. Jos olisin Pac-Man, pelkäisin jo wakawakawakavasti lintuinfluenssaa.
Eikä indieskene ole vain uusien yrittäjien asia. Yllättävän usein indiepelin tekijätiedoista paljastuu, että tekijöillä on jo menneisyys kaupallisen pelinkehittämisen humaanissa maailmassa. Haluan uskoa, että syynä on irtiotto broileripelibisneksen rottarallista, eikä esimerkiksi potkut päättyneen projektin kunniaksi.
Kulttuurinrikastajat
Pelikulttuurimielessä indiepelit ovat rikastusruiske. Kun PerusPelit vajoavat itseluomaansa AAA-kuoppaan, indiepeleissä elävät menneiden aikojen perinteet, niissä itävät hullut ideat ja oudot kokeilut. Suurella rahalla tehdyt nykypelit ovat viihdyttäviä, ei siinä mitään, mutta välillä on pelattava pelejä, joissa ei kohdella kuin idioottia, ja jossa on ratkaistavaa, ei vain koettavaa.
Mistä tuleekin mieleen Steamista löytyvä kyberpunkräiskintäroolipeli E.Y.E. Divine Cybermancy. Sitä ei yksikään täysjärkinen pelifirma julkaisisi. Siinä on meinaan visiot erikoisia ja kynnys päästä peliin korkea. Huh?-hetkiä riittää jatkossakin. Parin illan käpistelyllä tulee Deus Ex mieleen ja hyvällä tavalla. Ikävä kyllä peli tuli liian myöhään, joten en saanut puristettua arvostelua tähän lehteen, mutta toisaalta patsi tai pari ei mene pelissä hukkaan.
Indiepelit eivät todellakaan ole uusi musta, jota jokaisen elitistisen peliharrastajan pitää tukea ja palvoa. Vaikka budjetit ja skaalat nousevat, vielä on matkaa siihen, että kuoleva A- ja AA-peliskene saadaan kuntoon indiaaneilla. Vai... saadaanko? Onhan meillä roolimalli. CD Project, puolalainen lokalisointitiimi, käytti rahansa ja teki The Witcher -nimisen hauskan pikku pelin, joka kelpasi jopa Atarin levitykseen. Sen tuotoilla tehtiin PC:lle The Witcher 2, ja PC-tuotoilla Witcher 2 vielä konsoloidaan. Isot pörssiin listautuneet pelifirmat eivät voisi julkaista Witcher 2:n tyyppistä peliä ilman kunnon sensurointia ja laimentamista, eihän Wal-Mart ota moista myyntiin. Kurssit laskevat ja legendaarinen analyytikko Pachter alentaa myyntiennustetta.
Onko CD Projectin itsensä rahoittama ja oman nettikauppansa GoGin kautta myymä Witcher 2 indiepeli? Tua noin, miksei olisi?
Itsenäisyyden hinta on vapaus
Indieskenellä on omat perkeleensä, pahimpana vapaus. Se on vapaus julkaista ihan mitä vaan. Steamissa, Livessä ja PSN:ssä on jonkinlaiset julkaisufiltterit, mutta niissäkin on yllättävän paljon ihan turhaa kakkaa.
Mutta se AppStore... kynnys sinne on halpa ja matala, eikä minkään näköistä filtteriä ole. Niinpä sen von Kakkendal -indeksi on objektiivisesti yli 90 prosenttia, subjektiivisesti jokaista itseäni kiinnostavaa peliä kohti julkaistaan noin 300, jotka eivät kiinnosta. Toisaalta se on interwebiä puhtaimmillaan: hyvä ja kaunis on harvinaista, ja sekin vähä pitää löytää paskan seasta.
Kun vapaudesta seuraa valtava julkaisujen määrä, siitä seuraa informaation ylivuoto. Indiepelien hypetys ja PR on sen verran lastenkengissä, että hyväkin peli jää helposti huomaamatta, jollei se ole joku oma suosikki. Esimerkiksi latauspalveluissa paikka etusivulla tai edes jossain muualla kuin Kaikki pelit -listauksessa on ero kymmenien ja kymmenien tuhansien myytyjen pelien välillä. Mainio Cthulhu Saves the World myi viikossa Steamin kautta enemmän kuin Livessä 18 kuukauden aikana, koska siellä se oli kätketty mystiseen, meiltä kiellettyyn Xbox Live Indie Games -palveluun. On helpompi löytää Atlantis kuin XBLIG.
iPadin mainion 100 Roguesin bongasin pelibisnessaitin jutusta, jossa sen tekijät valittivat, ettei kukaan huomaa heidän peliään. Ei se mikään ihme ole, kärryillä pysyminen vaatisi ainakin yhden kokopäiväisen henkilön ihan vain skeneä seulomaan.
Toisaalta siis indieskene on paluuta 90-luvun pieniin tiimeihin, kokeiluun, luovuuteen ja villeihin henkilökohtaisiin visioihin. Toisaalta lehden tekemisen kannalta se on paluuta myös ylitsepursuaviin pelijulkaisulukemiin, joista helmet löytyvät, jos löytyvät ja koska löytyvät. Jos vaikka avaan tuon simpukan tuosta.
Kas, suomalainen Almost Human Games on tekemässä Legend of Grimrockia, ensimmäistä Dungeon Master -kloonia ainakin kymmeneen vuoteen. Onpas se houkuttelevan näköinen!
Minä rakastan indiepelejä! Ainakin osaa!
