Erilaisia ihmetyksen aiheita on mieleeni kertynyt menneiden kuukausien aikana.
Gameboy Advance SP on lähes kaikissa arvosteluissa saanut kiitosta ulkoasustaan. Sitä on kuvattu sanoilla innovatiivinen, kekseliäs, ehdottoman upea ja ykkönen. Ikiaikaisena GB:n ystävänä nyökkäilen, ja ihmettelen silti hiukan. Totta puhuen koje muistuttaa avattuna selkeästi vanhoja tuttuja GB-laitteita, niitä ennen Advancea olleita. Ihan siisti ja toimivaksi koettu konsepti, mutta mikä siitä ihmeellisen hienon tekee? Eipä laite juuri tuon laatikompi voisi olla.
Bofferiaseet ovat oivan kälmää hupia larpistelijoille ja voihan niillä pitää kuntoa yllä. Turvallisella ja mielenkiintoisella tavalla taistellaan, ajattelevat useimmat pehmoaseella huitojat. Vaan vahinkokaan ei ole kaukana. Ainakin muutamissa kotimaista tekoa olevissa lateksimiekoissa olen havainnut olevan niin painavan pommelin (kahvan päässä tasapainomöykky), että vallan hirvittää, josko joku sellaisella toista tömäyttää. Vahingossa tai puolitahallaan, kun oma tappio oikein hermon päälle käy. Siinä on luvunlasku lähellä kun oikein osuu. Kun ne bofferit kuitenkin ovat kevyitä, tarvitaanko niissä (ainakaan noin isoa) vastapainoa? Kai sitten.
Myrskyn aika on turkulaisen ikiveijari Mike Pohjolan väsäämä larppi-rope-maailmakirja. Opus on hienoa tekoa ja hyvin kirjoitettu, mutta mikä on teoksen pointti? Paitsi larppi- ja ropesäännöstön yhdistäminen. Nykyisin kotimaista ropetavaraa tulee niin harvoin, että sitä odottaa, ehkä liikaakin, että tuonkaltainen eepos sisältäisi jotakin perin innovatiivista ja kiinnostavaa. Sellaista, johon kuivettunut konkarikin voisi innostua. Kyllä Myrskyn ajan läpi lukee, mutta ei se herättänyt tätä pitää päästä pelaamaan -poltetta. Ropesäännöstönä se näyttäisi edellyttävän pj:ltä himpun verran säveltäjänlahjoja, mikä Miken vahvan larppitaustan huomioonottaen anteeksi annetaan.
Retropelit ovat puheenaiheena välillä tässäkin lehdessä. Ainakin minua ne kiinnostavat kovasti. Ne kun ovat pelejä ajalta, jolloin vielä pelaamisen jotenkin hallitsin. Sen sijaan retro- samoin kuin klassikko-nimitys eivät tunnu olevan monella hallinnassa: hektinen nykymeno on muuttanut retro-sanan merkitystä. Monet pitävät retropeleinä esimerkiksi vajaa kymmenen vuotta sitten ilmestyneitä pelejä (Super Metroid, Metal Gear Solid jne.). Minulle nuo mainitut ovat vain hiukan vanhempia tavallisia pelejä. Oikean retron löytääkseen on palattava ainakin 1980-luvulle asti. Mutta tässäkin asiassa tuntuu olevan niin monta tyyliä, että ei siitä kannata papua käkättimeen vetää ...plop! Noin.. tulihan se pois.
Muurahaispesään sorkkaisen lopuksi. Vuosia Pelit-lehden peliarvostelujen pisteytyssysteemistä käytävää pähkäilyä seuranneena heitän kauhani liemeen minäkin. Skaala 0-100 on älytön. Kukaan ei pysty järkevästi perustelemaan, miksi joku peli saa 84 eikä 85, 86 tai 87 pistettä. Tapa kuulostaa hirvittävän tarkalta ja tieteelliseltä, eikä noin tarkalle jaottelulle ole mitään perustaa. Kouluarvosanoissa 4-10 on se havaittu vika, että pelit ovat käytännössä vain joko hyviä tai huonoja.
Harvalle pelille arvostelija uskaltaa antaa kuutosella tai seiskalla alkavaa numeroa, vaikka oikeasti suuren osan peleistä pitäisi sijoittua siihen luokkaan. (Lehteen tulevat pelit ovat jo kulkeneet filtterin läpi. _nn) Viisi tähteä on liian pieni skaala, ja käytössä ovat pian puolikkaat ja jopa neljännestähdet, mikä taas syö koko viiden tähden perusidean.
Olen tyytyväinen saadessani lukea hyvän ja kattavan arvostelun ilman keinotekoisia pisteytyksiä. Uskon pystyväni sen perusteella päättämään, sopiiko peli minulle vai ei. Lisäksi aina löytyy kavereita ja kommentteja (muut lehdet, netti, kaupat, tv), joista voin saada lisätietoa. Jos joku on niin hoopo, että tarvitsee lehden antamat pisteet ostopäätöksensä tueksi, en sano muuta kuin että voi voi.
