In Cold Blood (PSone) – Muisti pelailee pätkittäin

In Cold Bloodissa on lähdetty liikkeelle kunnianhimoisesti. Tarinaa on selvästi suunniteltu vanhanaikaisesti käsikirjoitustustyyliin, ennen kuin bittiäkään on väännetty. Siksi siinä onkin ihan oikea ja mukaansa tempaava juoni.

Metal Gear Solidin ideaa on matkittu yllättävän vähän. Toisaalta, jos pelin erinomaisuus olisi helposti kopioitavissa, näkisimme ainoastaan mestariteoksia. Revolution Software päätti kuitenkin yrittää ja loi In Cold Bloodin.

Tapahtumat sijoittuvat entiseen Neuvostoliittoon ja siellä sijaitsevaan kuvitteelliseen Volgian valtioon. Muutama vuosi ennen pelin alkamista sotilaat kaappasivat vallan Volgiassa. Nyt maata johtaa ankaralla kädellä suuruudenhullu ja vallanhimoinen Nagarov, joka suunnittelee koko maapallon valloittamista.

Mennyttä pelaamassa

Volgian tiedemiehet ovat päässeet suprajohtavuuden tutkimisessa pidemmälle kuin muut. Mikäli he saavat tekniikkansa valmiiksi, he loikkaavat heti länsimaiden kehitystason edelle, ja tämä pätee myös aseteollisuuteen.

Volgiaan lähetettiin aluksi amerikkalainen agentti Kiefer, joka katosi pian jälkiä jättämättä. Kieferin perään ja Volgian ilkeitä suunnitelmia muutenkin tutkimaan pistettiin seuraavaksi brittiagentti John Cord, jota pelaaja ohjaa.

Alkuanimaatiossa Cord jää kiinni ja häntä kidutetaan. Mies on menettänyt muistinsa, eikä hänellä ole minkäänlaista mielikuvaa siitä, mitä oikein on tapahtunut. Pelin yhdeksästä suuresta tasosta peräti seitsemän tapahtuukin aikana ennen Cordin jäämistä nalkkiin. Tehtävänä on selvittää, mitä oikein tapahtui. Tasoista vain kaksi viimeistä tapahtuu "nykyajassa".

Pelattavuuteen tämä ei suuresti vaikuta. Kun ennen lähti henki, nyt Cord toteaa "ei se noin tapahtunut" ja pelaaja saa yrittää uudelleen. Ja yrittämistä todella riittää. Edellisen tallennuksen lataaminen kestää tuskastuttavan kauan ja latausruudusta tulee pian henkilökohtainen vihollinen. Samoin vajaan sekunnin kestävä pikalataus ruudusta toiseen kestää sekunnin murto-osan liikaa.

...keleen kamera!

Kamera on hitsattu joka ruudussa omalle paikalleen, eikä ympäristöä voi katsoa vapaasti. Ominaisuus on kopioitu Resident Evil -sarjasta, mutta se ei toimi yhtä hyvin. Kun Resident Evileissä kamerakulmat loivat tunnelmaa, In Cold Bloodissa ne lähinnä hämmentävät. Kun Resident Evilissä pelihahmo löytyy heti ja uudet suunnat ovat itsestäänselviä, John Cordia saa liian usein etsiä varjojen ja palkkien seasta.

Peliympäristö on todella upea, yksityiskohtia on selvästi hiottu pitkään ja harkiten. In Cold Blood on yksi komeimpia koskaan tehtyjä pelejä. Miljöön yleissävy on aina tyylitajunsa pitävää art decoa, tai ainakin innoitus on haettu sieltä suunnalta.

Komeat välianimaatiot kannattaa mainita aivan erikseen. Ne eivät ole pelkästään hyvän näköisiä, vaan myös dramaattisia ja tarinaa tukevia. Ei ihme, että In Cold Blood täyttää kaksi levyä.

Visuaalisen näyttävyyden lisäksi myös musiikki on hyvää. Elokuvamainen ja tunnelmallinen taustamusiikki vaihtelee usein, mutta hoitaa aina hommansa. Muut äänet ovat lähinnä askeleita ja ampumista.

Cord voi keskustella muiden kanssa. Varsinkin Volgian tiedemiehet ovat halukkaita neuvomaan vakoojaa, sillä he eivät lainkaan pidä diktaattoristaan. Tarjolla olevat puheenaiheet valitaan yksi kerrallaan omasta valikosta. Sanottua ei tekstitetä ja se sisältää usein todellista asiaa, joten on parempi olla tarkkana ja todella kuunnella. Pätkä rautalankaa: kohtalainen kielitaito on pakollista.

Kävelee vai ontuu?

Pelihahmo on luontevan näköinen, mutta samaa ei voi sanoa ohjattavuudesta. John Cord liikkuu joko suuntanäppäimillä tai tatilla, kummallakin vähän kömpelösti. Käveleminen on aivan liian hidasta ja hiipiminen on todella hiipimistä. Se on toki realistista, mutta peli-iloa moinen vähentää. In Cold Bloodissa hiivitään paljon, sillä se on koko homman idea. Aseeseen turvaudutaan vain hätätilanteessa.

Vastustajien tekoäly on kunnossa. Mikäli viereisestä huoneesta kuuluu laukauksia, vartiat tajuavat mitä on tekeillä ja ilmaantuvat paikalle salamannopeasti. John Cordin luodinkestävyys ei ole lähelläkään terminaattori-tasoa.

In Cold Bloodissa on paljon tehtäviä kuten tavaroiden kuljettamisia ja koneiden käynnistämisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että joka ruutu pitää tutkia tarkkaan. Hahmolla päästellään ruudun laidasta laitaan ja hakataan toimintanäppäintä, katsotaan löytyykö mitään tai tapahtuuko jotain. Usein ei tapahtu, vaan se jo hetki sitten läpikäyty dialoginpätkä alkaa taas uudelleen. Kun näin käy 10. kerran, peliohjain oppii lentämään ja kielenkäyttö menee K-16-tasolle.

Usein In Cold Blood ei tunnu peliltä lainkaan, vaan hyötyohjelmalta, joka havainnollistaa yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuvaa oppimisprosessia. Näinhän se on oikeastaan kaikissa videopeleissä, mutta hyvä peli ei saa kuitenkaan tuntua siltä. Pelaaminen ei saa tuntua työltä.

Remora, oi ystäväin

Onneksi John Cord ei ole liikkeellä yksin, sillä hän saa apua myös Volgian vastarintaliikkeeltä. Apu voi olla aivan fyysistä, esimerkiksi oikean paikan räjäyttäminen oikeaan aikaan, tai sitten silkkaa informaatiota.

Cordin paras ystävä on Remora, joka on eräänlainen nokialainen kaksi kännykkäsukupolvea WAPista eteenpäin. Remoran tärkein ominaisuus on skannaus, jolla voi tutkia, onko oven tai seinän takana vartioita odottamassa ja missä kohdin he ovat. Remoralla voi myös hakkeroitua tietokoneisiin, mistä on omat ilonsa. Myös puhelimena Remora toimii ja joskus se ottaa vastaan neuvovia tekstiviestejäkin.

Hype on ollut In Cold Bloodin puolella, mikä ei välttämättä ole hyvä asia. Mediahälyn jälkeen pelaaja odottaa kenties huippupeliä, mutta peli onkin laadukas keskinkertaisuus. Tarjolla on kuitenkin näyttävä ja parhaimmillaan mukaansa tempaava agenttiseikkailu, jossa älyllä ja kärsivällisyydellä pärjää paljon paremmin kuin nopealla liipasinsormella. Mikäli Metal Gear Solid ja sen lisälevy sekä kaikki Resident Evilit on pelattu läpi, In Cold Blood ei ole lainkaan hassumpi valinta.

80