Tohtori Robert Bruce Banner oli kuin kuka tahansa atomifyysikko, kunnes gammapommi pilasi hänen päivänsä. Säteilyn aiheuttamat geenimuunnokset muuttivat tiedemiehen vihreäksi lihasvuoreksi, jolla on yli-inhimilliset voimat, muttei kovinkaan kummoista itsehillintää. Tämän muskelimasan edesottamuksia saakin sitten ihmetellä lukemattomien vihaamieni supersankarisarjiksien sivuilla. Hulkista on tuotettu mittava määrä kaikkea mahdollista lisenssikrääsää, ja tätä ennen jo ainakin yksi simppeli tekstiseikkailu.
Eidosin uudesta Hulkista on älyllisyys kaukana. Juonesta sen verran, että Hulk kidnapataan, mutta pian hän kuitenkin vapautuu, löytää liittolaisia ja laittaa paikat paskaksi.
Hulk-tietouteni rajoittuu vuonna 2 jälkeen vedenpaisumuksen julkaistuihin pariin ensimmäiseen Hulk-seikkailuun, joten jätän arvailematta, miten hyvin The Pantheon Saga sopii Marvel-mytologiaan. Eläkeikään ehtineen Hulkin pikselöiminen pelisankariksi on kuitenkin kuolleena syntynyt ajatus Hulkin vetovoimaindeksin ollessa Tetriksen tasoa, eli pyöreä nolla. Mutta eihän hahmon pärställä, karismalla tai niiden puutteella ole väliä, mikäli peli on muuten hyvä.
Green Power
The Pantheon Saga on kolmiulotteinen tappelupeli, jossa Hulk on liimattu ruudun keskelle, ja hänen ympärillään koneesta riippuen joko liukuu tai nykii kolmiulotteinen pelialue. Tarkoituksena on tapella tiensä grafiikaltaan vaihtelevien ja pikkuhiljaa vaikeutuvien sokkeloiden läpi, jotta voisi lopullisena päämääränä aikahypätä level vitoseen ja kohdata Maestro, paha Hulk-klooni tulevaisuudesta.
Kaikki genren kliseet on uskollisesti ja yllätyksettömästi koodattu mukaan Hulkin ihmeellisiin seikkailuihin. On lukittua ovea, hissiä, painonappia ja kerättäviä bonuksia.
Hulkin liikesarja ei tuota yllätyksiä. Hän osaa kävellä, juosta, kumartua, hyppiä, hakata ja potkia. Bonusliikkeinä Hulk osaa syöstä vihreitä energiapalloja sekä kutsua hetkellisesti avukseen muutamaa supersankaria ja tehdä piruetteja nyrkit levällään.
Pelattavuus on alle keskitason. Hulk liikkuu ihan kivasti, kunnes ilmassa alkaa lentää ohjusta ja muuta möykkyä. Tällöin Hulk kerää osumia aivan liian isolta alueelta hartioidensa ympärillä, vaikka hänen jaloistaan pallerot lentävät läpi. Se kolmiulotteisuudesta.
Hulk ei pidä saappaita, vaikka syytä olisi, sillä miesparan jalkapohjat ovat kuluneet pääkallokuntoon. Peli yleensä estää putoamisen korkeilta tasanteilta, muttei aina, ja varsinkin jääkentässä Hulk sai paljon kylmiä kylpyjä. Kirosin Hulkin helvetin syvimpään syöveriin tipahtaessani bonuskentässä kahdettakymmenettä kertaa takaisin lähtöpisteeesen.
The Pantheon Saga on ruma. Hulk on palikka, viholliset on nykäisty jostain Oceanin C64-pelistä ja taustat ovat nekin laatikkomaisia. Kuvakulma ei tee mitään kivoja kolmiulotteisuuden mahdollistamia temppuja, vaan pysyy jääräpäisesti paikallaan.
Kentissä on siellä täällä pikkukikkoja kuten läpinäkyviä seiniä ja hajoavia esineitä. Efektit vain on toteutettu niin törkeästi, että aloin epäillä kyseessä olevan pääasiassa 3D-korteille suunnatun pelin. Missään ei kuitenkaan näkynyt mainintaa kyseisistä superkorteista.
Peli toimii kolmessa resoluutiossa: 320x200, 320x240 ja 640x480. Valinnanvapaudesta ei ole mitään iloa, sillä kaksi matalinta resoluutiota näyttävät identtisiltä, ja grafiikka tarkimmassa moodissa on pikselimäärän nelinkertaistumisesta huolimatta hyvin kökköä. En itse asiassa SVGA:ta ensi kertaa testatessani huomannut näyttötilan vaihtumista. Lego-emulaatio on parasta, mitä Hulkilla on tarjota.
Ääniefektit iskevät korviin kuin tikarit. Samplet saisivat olla huomattavasti pehmeämpiä. On se kumma, että vaikka joka koneesta alkaa löytyä 16-bittisiä äänivimpaimia, de facto -standardi efekteille on 11 kilohertsin monosuhina. Ainoa seläntaputus Hulk-paralle tulee CD-musiikista. Karttakaa.
50
