Wiin Staff of the Kingsin bonusedut saavat jokaisen S- ja K-kauppiaan kateelliseksi. Uuden Indiana Jones -seikkailun kylkiäinen on parempi kuin varsinainen tuote.
Tohtori Henry ”Indiana” Jones jahtaa vain arkeologian suurriistaa, raamatullisia artefakteja ja muita myyteiksi luultuja arvoesineitä. Indiana Jones and the Staff of Kingsissä kilpajuoksun kohteena on Mooseksen meriä jakava sauva, jota natsit vuonna 1939 etsivät Britannian maihinnousun helpottamiseksi.
Kiipeilyn, kevyiden pulmien ja tappeluiden ympärille dramatiikkaa rakentava Indiana Jones and the Staff of Kings -toimintaseikkailu on elämysjuna, joka etenee tasaisen tappavalla varmuudella. Kokemattomat kuljettajat saattavat jäädä aikataulusta, mutta perille pääsystä ei ole epäilystäkään. Indyn tuorein seikkailu on sekä hyvässä että pahassa (animaatio)elokuvamainen.
Tohtori Jonesin ainoa etenemisreitti on päivänselvä ja tapahtumat rullaavat tarkkaan suunnitelluista kohtauksista toiseen. Indy jopa vetää revolverinsa esiin vain käsikirjoituksen sallimissa paikoissa. Revolveri sihdataan Motella ja Indy nousee suojan takaa ampumaan Nuntsatatilla. Suojassa liikutaan vain harvoin ja paikka vaihtuu klassisten valopistooliammuskelujen tapaan automaattisesti. Siirtymät räiskinnän ja normitoiminnan välillä ovat graafisesti saumattomia, joten omalaatuinen ratkaisu häiritsee vähemmän kuin luulisi.
Ammuskelun vastapainoksi käsirysyt ovat yllättävän vapaamuotoisia. Indiana Jones lyö, hutkii ja heittää vastustajia lapioilla, tuoleilla, pulloilla ja muilla esineillä. Sankarin kuuluisa ruoska on erittäin monikäyttöinen: se kiskoo vastustajat tylyihin laakista melkein vainaa -liikkeisiin ja riuhtoo roinaa heidän niskaansa. Pelitestaajien raportti on tosin jäänyt lukematta, sillä hyökkäykset eivät osu kunnolla kaltevilla tasoilla ja vastustajat teleporttaavat aina sopivan ruoskaetäisyyden päähän.
Huikea bonusetu
Motekikkailut pysyvät Indiana Jonesissa aisoissa. Tappeluissa ohjainten heilahdukset kääntyvät lyönneiksi ja tilanteesta riippumatta yli olan humautus liipaisimella höystettynä läväyttää ruoskaa. Ylläripylläripaikoissa ohjaimia vatkataan hulluna, jolloin Indy juoksee minkä kintuistaan pääsee. Heikkoja muureja ja muita kohteita tönitään kalikoiden tuplatyönnöllä. Liikkeet eivät taatusti pääse unohtumaan, sillä pienet animaatiot muistuttavat niistä jokaisessa toimintapaikassa.
Kiireetöntä seikkailufiilistä ylläpidetään onnistuneella rytmityksellä, jossa maisemien ihailu, kiipeily ja pulmien parissa touhuilu ovat selvästi etualalla. Harmi vain, että yksinkertaiset pähkinät eivät liiemmin rassaa päätä. Ratkaisin monta mutkikkaan näköistä pulmapaikkaa puhtaasti häröilemällä, jolloin ongelma ratkesi ennen kuin ymmärsin mikä edes on hätänä. Autopilottiongelmista ja tasapaksun helposta vaikeustasosta johtuen Indyn seikkailu loppuu jo 6–8 tunnin tienoolla. Lisähupia irtoaa pikkunäppärästä kaverin kanssa kimpassa pelattavasta seikkailusta, joka kertoo kokonaan toisen tarinan.
Mukavana yllätysbonuksena Staff of Kings -kiekon kätköissä piileksii PC:lle 1992 julkaistu Indiana Jones and the Fate of Atlantis -naksuseikkailu (Pelit 4/92, 92 p). Ainoa merkittävä muutos klassikkoon on Moteohjaus, joka korvaa onnistuneesti alkuperäisen hiiren. Seikkailu on hieno tuulahdus ajoilta, jolloin Lucasfilmin pelit olivat aina tapauksia.
Kakkosbonuksena Kuninkaiden sauvassa on 2–4 pelaajan moninpeli, jossa vastustajia mätetään tankeilla tai lentokoneilla. Jaetun ruudun moninpeli on kevyttä, mutta suhteellisen realistisen ohjauksen myötä pari iltaa kiinnostavaa räimettä.
Indiana Jones and the Staff of Kings on eräänlainen Tomb Raider Light, ei täyttä makua, mutta vähemmän kaloreita. Ongelmaksi, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, nousee voimakas sunnuntaipelaajien paapominen. Toisaalta aloittelijat ja helpon elämän ystävät tarvitsevat bejeweledien rinnalle vaihtelua ihan siinä missä harkkoremiehetkin.
Kokonaisuus on todellinen kokoperheen peli: nippanappa kouluikäinen muksu selvittää Staff of Kingsin ja isä+äiti viihtyvät Fate of the Atlantiksen parissa.
78
