Miltä tuntuisi vaeltaa jättiläisten kaupungissa? Jos lapsuus on jo unohtunut, Square Enixin rooliseikkailu avaa ikkunan massiivisen arkkitehtuurin maailmaan.
Toimintakeskeinen Infinite Undiscovery -rooliseikkailu on tyyppiesimerkki hyvien ja huonojen elementtien yhteentörmäyksestä. Seikkailu mittaa, onko lasisi puoliksi tyhjä vai täynnä.
Tosiaikaiset taistelut ovat pelin kantava voima. Päähenkilö Capellin ryhmäläiset melskaavat taistelutantereella oman päänsä mukaan, mukavan kaoottinen fiilis on pitkälti sama kuin nettiroolipeleissä. Meno on rehellistä taistelua, ei mitään vuorovetoista ole hyvä, lyö sinä ensin -patsastelua.
Capellimestari komentaa neljän soturin tiimiä yksinkertaisilla tapelkaa vapaasti, keskittäkää iskut ja säästäkää taikapisteitä -tyyppisillä käskyillä. Noin tusinan hepun sankarigalleria jaetaan parhaimmillaan jopa kolmeen ryhmään, jotka operoivat maastossa tyylikkäästi samaan aikaan. Kakkos- ja kolmosketjun toimintaan ei puututa muuten kuin hahmovalinnoilla.
Miekalla hutkiva Capell on ainoa sankari, jota ohjataan suoraan. Vihollisten elämää vaikeutetaan perussivalluksilla ja laaja-alaisilla miekkapirueteilla, jotka ketjuttuvat yhdistelmiksi. Esineiden käyttäminen taistelun tiimellyksessä vaatii tilannetajua, sillä reppua (lue: valikoita) selaava Capell seisoo paikallaan. Pikaparannus tilataan huutamalla, jolloin kaverit tottelevat käskyä heti, kun muilta puuhiltaan ehtivät.
Vauhdikas taistelusysteemi on helppo, sillä rämpyttämällä ja jatkuvasti parannusta kinuamalla pärjää pitkälle. Sijoittuminen ja sopivien vastustajien valitseminen ovat tärkeimpiä taitoja. Kaikkea sankarillista ei tarvitse tehdä itse, sillä monissa pomotaisteluissa pärjää mainiosti vain häiritsevää rupusakkia harventamalla.
Ah ja ihastunut huokaus. Viimein seikkailu, jossa muutkin tekevät oma-aloitteisesti jotain järkevää, eivätkä odota tumput suorina maailmanloppua.
Heikoin lenkki
Loputtoman löytymättömyyden fantasiamaailma on mielenkiintoinen. Kuu on ankkuroitu valtavilla, kaikkialle näkyvillä maagisilla ketjuilla maahan. Pahiksia pursuileva Ketjujen ritarikunta rakentaa tuhoa kylväviä ketjuja ja Capellin vastarintaliike murskaa niitä.
Satumaista asetelmaa latistetaan kiusallisen kliseisellä hahmokaartilla: jäyhä lihaskimppu, povekas bimbo, angstinen taistelija ja luokallinen energisiä naperoita. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Kun henkilöt nivotaan yhteen kömpelöllä dialogilla ja klassisella nynneröorpo maailman pelastajaksi -juonella, hymy hyytyy.
Rakennukset ja niiden sisäänkäynnit mitoitetaan usein kameran takia NBA-koripalloilijoille, mutta Infinite Undiscoveryn kolossaalinen kuutioarkkitehtuuri on jo naurettavaa. Mökkien tuvat ovat kookkaita halleja ja linnojen salit teollisuushalleja, jo pelkissä käytävissä mahtuisi pelaamaan salibandya.
Valtavista tiloista huolimatta ihmisiä on kiusallisen vähän ja suurin osa porukasta jöpöttää sitkeästi paikoillaan. Loput köpöttelevät eestaas pienellä alueella. Miksi kaupunkien täyttäminen jotakin tekevillä ihmisillä on edelleen vaikeaa, riittäisi, että porukat muka matkustaisivat töihin.
Hieno asumaton erämaa pelastaa paljon. Vaikka maastot eivät ole mitään valtavia salomaita, paikasta toiseen tarpomiseen uppoaa helposti toinenkin tovi. Jos maastoa ei ole vielä kartoitettu, kallioiden muodostamien sokkeloiden hahmottaminen vie oman aikansa. Viholliset liikkuvat maastossa ja kahakat alkavat lennosta ilman siirtymiä rinnakkaiseen tappelu-ulottuvuuteen. Jos haluaa, vastustajaa saa juosta karkuun parhaaksi katsomaansa suuntaan.
Ontuvasta kerronnasta huolimatta pidin Infinite Undiscoverysta. En rakastunut, mutta tykkäsin. En juurikaan piittaa tarinoiden sujuvuudesta tai henkilöiden uskottavuudesta, sillä suurin osa ajasta uhrataan joka tapauksessa muuhun kuin tarinan seuraamiseen. Infinite Undiscoveryn kahakoissa on mukavasti omaa otetta, ja se riittää minulle.
79
