Harva peli tekee ensimmäisen 60 minuutin aikana yhtä syvää vaikutusta kuin jumalaisen näköinen Infinity Blade II.
Applen kosketusnäytöt ovat ihania, mutta peleissä käyttökokemus jää ristiriitaiseksi. Mitä kiivaampaa toimintaa ja monimutkaisempia kontrolleja omppuliittymällä yritetään, sitä todennäköisemmin sormi eksyy tietokoneesta suuhun. Pahimpia kaikista ovat isoilta koneilta tuttujen toimintaseikkailujen täppärisovitukset. Tähtäimen liikuttelu ruutua sivelemällä ei keskimäärin toimi mihinkään suuntaan.
Olin jo menettämässä uskoani täppärillä pelattaviin toimintapeleihin, kunnes törmäsin Infinity Bladeen. En osaisi kuvitellakaan sen mahtavia miekkakaksintaisteluita muuten kuin kosketusnäytölle, eikä ihme, sillä koko pelikonsepti on alusta pitäen täppärin ehdoilla suunniteltu. Sujuvuuden hintana oli pinnallisuus. Kevyestä roolipelisilauksestaan huolimatta Infinity Blade jäi pelkäksi taistelukohtauksilla höystetyksi kuvakirjaksi. Syvyyttä en löytänyt siitä hakemallakaan.
Vaikka perusta säilyy siinä samana, Infinity Blade II voitti kovalla yrityksellään minut jo melkein puolelleen.
Läpi harmaan kiven
Tarina kiertää nokkelasti kehää. Isänsä kuolemaa kostava nuorukainen kohtaa kerta toisensa jälkeen Jumalkuninkaan taistelussa, joka tuntuu pitkään voittamattomalta. Verilinja vahvistuu sukupolvi sukupolvelta, sillä pojat perivät isiensä kyvyt ja varusteet. Ennen pitkää Jumalkuninkaan lyöminen muuttuu mahdottomasta mahdolliseksi – jos siis pelaaja jaksaa sahata samaa alle tunnin mittaista siivua uudestaan ja uudestaan.
Jumalkuninkaan surmaajan työ ei ole ohitse, sillä maailma ei ole vielä vapaa kuolemattomien valtiaiden ikeestä. Etsiessään vastauksia kaikkitietävältä Salaisuuksien työläiseltä, sankari lankeaa ansaan ja löytää itsensä keskeltä uutta ikuisuustaistelua. Jatko-osa heittää pökköä pesään kyseenalaistamalla kuolemattomia vainoavan päähenkilön identiteetin – onko hän kuolevainen lainkaan?
Mystinen ilmapiiri on Infinity Bladen ehdoton valtti. Kasvonsa kätkevät jumalolennot ja heidän hiljaiset henkivartijansa viestivät nimetöntä uhkaa jo pelkällä läsnäolollaan. Turhia sanoja ei lausuta, kun mykkä meditaatio päättyy ja nahkaremmiensä alla pullisteleva ryökäle herää toimintaan.
Mies miestä vastaan käytävät kamppailut ovat yhtä suurta reaktiotestiä. Kun vihollinen lyö, iskuun on vastattava joko oikein ajoitetulla vastaliikkeellä, väistöllä tai kilven taakse vetäytymällä. Muutaman onnistuneen torjunnan jälkeen pelaajalle aukeaa yleensä paikka iskeä takaisin. Jokainen kosketusnäytölle sipaistu viilto vastaa miekaniskua ruudulla. Mäiskintää voi tehostaa taioilla (kosketusnäytölle piirrettäviä riimuja) ja hiljalleen latautuvalla raivohyökkäyksellä.
Jatko-osa uudistaa taistelusysteemiä esittelemällä perinteisen miekan ja kilven rinnalle kaksi uutta aselajia. Molemmissa käsissä pideltävät tikarit perustuvat nopeuteen ja komboihin, raskaat lyömäaseet taas massiiviseen kertavahinkoon. Yhteen aselajiin ei tarvitse sen kummemmin sitoutua, asetta voi vaihtaa vaikka jokaiseen taisteluun.
Puuttuva kolmasosa
Infinity Blade II räpiköi täsmälleen samalla osa-alueella kuin edeltäjänsä. Kaksintaistelut ovat täyttä rautaa, mutta maailmassa liikkuminen on yhä pelkkää hotspottien (vihollinen, aarrearkku, ovi) täppäilyä ja samanlaisina toistuvien välinäytösten katselua. Ympäristöt ovat toki ältsin hienoja, mutta maailma ei tunnu millään muotoa interaktiiviselta.
Jotain kehitystä on sentään tapahtunut, sillä huoneet eivät säily muuttumattomina pelikierrokselta toiselle. Uusia reittejä avautuu, toisia sulkeutuu, mikä on ihan jepa. Jatko-osa tekee muutenkin parhaansa rikkoakseen ykkösosan kaavamaista rakennetta. Pelin jälkipuoliskolla jopa matkustetaan kokonaan uusiin maisemiin.
Kevyt roolipelisilaus pelastaa mitä pelastettavissa on. Taisteluista tienattavat rahat voi tuhlata uusiin varusteisiin, ja säännöllisin väliajoin paukkuvista kokemustasoista saa pari lisäpistettä sankarin ominaisuuksia pönkittämään. Jonkinlainen taitopuu tai muu hahmonkehitystä syventävä elementti ei olisi tehnyt Infinity Blade II:lle pahaa, mutta ovat varusteisiin upotettavat taikakivetkin edes jotain.
Infinity Blade II ansaitsee täydet pisteet audiovisuaalisesta toteutuksestaan, mutta pelinä se kärsii vaillinaisuudesta. Jos hyvän pelin ainekset ovat 1/3 taistelusysteemiä, 1/3 hahmonkehitystä ja 1/3 jotain muuta, viimeistä osatekijää ei kerta kaikkiaan löydy mistään. Uusien jippojensa ansiosta Infinity Blade II ylittää edeltäjänsä, muttei vieläkään ole mestariteos, jota se voisi olla.
80
