Invictus (PC) – Ihmiskunnan miehuuskoe

Muun muassa Castles-peleistään tunnettu Quicksilver on vaatimattomasti kirjoittanut jatko-osan Homeroksen Odysseialle. Ajan hengen mukaisesti kyse ei kuitenkaan ole runoelmasta vaan – toimintastrategiasta.

Kun antiikin kreikkalaiset keksivät jumalten olemassaolon, ei kestänyt kauankaan, kun he jo keksivät kyseenalaistaa näiden valta-aseman. Olympos-vuoren kauniit ja rohkeat eivät tästä tietenkään juuri pitäneet, vaan päättivät pyyhkäistä mokoman nousukaslajin maan päältä tykkänään. Vaan Athenepa pitikin ihmisistä siksi paljon, että teki Poseidonin, terminaatiopuolueen päämiehen, kanssa sopimuksen: jos ihmisten sankarit peittoavat Poseidonin joukot taistelussa, heidät säästetään ja heidän johtajansa korotetaan puolijumalaksi. Jos he taas häviävät, Poseidon saa kaikin mokomin hankkiutua kuolevaisista häiriköistä eroon.

Puolijumaluus tai ihmiskunnan tuho. Ovatpahan taas pienen pelaajan panokset korkealla.

Elektra elää

Pelaaja saa alussa komentoonsa kaksi sankaria ja muutaman tavallisen sotilaan. Myöhemmin sankareita voi saada vielä toiset kaksi ja sotilaita maksimissaan parisenkymmentä. Tavallisten miekka-, keihäs- ja jousimiesten lisäksi komentoonsa saa myöhemmin myös erilaisia hirviöitä, kuten harpyijoita ja kyklooppeja, kunhan ensin peittoaa sellaisia taistelussa. Yllättäen myös Poseidonin riveissä taistelee ihmisiä, mikä ei äkkiseltään tunnu heidän kannaltaan kovin fiksulta valinnalta sodan lopputulosta ajatellen.

Sankareita on kaikkiaan kymmenen, joukossa sellaisia tuttuja nimiä kuin Herkules, Elektra, Ikaros ja Orion. Sankarit kestävät kuritusta ja tuottavat vahinkoa moninkertaisesti verrattuna tavallisiin kuolevaisiin, minkä lisäksi heillä on myös omia ainutlaatuisia erikoiskykyjään. Herkules esimerkiksi saa aikaan maanjäristyksen, joka tuottaa vahinkoa kaikille hänen ympärillään oleville, niin omille kuin vihollisillekin. Ikaros osaa tietysti lentää ja on näin kätevä tiedustelussa, mutta hän voi myös luoda tornadon, joka antaa vihollisille (ja jälleen myös vahingossa tielle osuville omille joukoille) aika kyytiä.

Kaikilla sotilailla on nimi, millä on kai pyritty hälventämään niiden tykinruokaimagoa. Valitettavasti kuitenkin sotilaita kuolee taistelussa kasapäin, joten niihin ei oikein ehdi kiintyä, vaikka mieli tekisikin. Lisäksi niiden ulkonäkö, kyvyt ja ominaisuudet ovat identtisiä (aselajeittain toki), joten yksilöllisyys on lähinnä silmänlumetta.

Peliin on ympätty mukaan jonkin verran rooli- ja seikkailupelimäisiä elementtejä. Hirviöiden ja vihollissotilaiden lisäksi vaarana ovat joissakin tehtävissä ansat. Ne olisivat muuten mukava piriste peliin, mutta muutenkin aika ajoin ontuva reitinhaku ei anna sotilasparkojen kiertää niitä. Niinpä kun etumainen saa nuolen kylkeensä, koko jono tulee hanhenmarssia perästä ja voihkaisee kukin vuorollaan. Ja kun myöhemmin palataan samaa reittiä takaisin, proseduuri käydään läpi uudelleen.

Tekoälyssä olisi muutenkin hiomista, sillä vihollisen hyökkäyksen kohteeksi joutuvat siviilit eivät tee elettäkään, eivät edes juokse pää kolmantena jalkana pakoon, toljottavat vain paikallaan, kunnes kuolevat.

Taistelukentältä voi kerätä esineitä, joilla voi parantaa joukkoja tai jotka antavat bonuksia kykyihin. Ystävällismielisille ihmisille voi jutella ja heiltä voi vaikkapa ostaa joukoille parempia aseita jopa kesken taistelun. On Invictus silti lähempänä Mythiä kuin Baldur's Gatea.

Kesä ja kärpäsiä

Ensisilmäys Invictukseen tuokin mieleen juuri Mythit. Pelimoottori pohjautuu vokseleihin, joista on rakennettu kaikki maastosta hahmoihin ja ilmassa lentäviin nuoliin ja veripisaroihin asti. Niinpä sitä voi vapaasti pyöritellä, kallistaa ja zoomailla, mistä onkin monessa paikassa apua.

Moottori on vokseleille tyypilliseen tapaan lievästi raskaanlainen. Se vaatii ennen kaikkea muistia ja prosessoritehoa, näytönohjaimen merkitys ei ole niin suuri. Testikoneella peli nitkutti täysillä detaljeilla aivan pelattavuusrajan tuntumassa. Satunnaiset täyshyytymiset eivät kuitenkaan häirinneet niin pahasti, että olisi tehnyt mieli vähentää yksityiskohtia, vaikka siihen melko monipuoliset säädöt onkin.

Maastografiikka on jotenkin tuhnuista, sen sijaan hahmot ovat hyvännäköisiä. Tosin niidenkin animaatio kärsii pelin raskaudesta. Taistelussa veri lentää suorastaan mortalkombatmaisina parimetrisinä kaarina ja erittäin hauskana yksityiskohtana ruumiiden ylle ilmestyy pörräämään kärpäsparvi.

Pelattavuus on jotakuinkin kohdallaan. Käyttöliittymä on lähes standardi, tarjoaa tyypilliset ryhmitys- ja reittipistekomennot ja on nopea omaksua. Pientä nipotusta tulee siitä, että hahmotiedot ja inventaariot lohkaisevat ruudun alaosasta turhan ison siivun, mutta koska kameran voi nostaa varsin korkealle, näkyvyys säilyy kohtuullisena.

Haastetta piisaa

Ääniefektit ovat hyviä, aseet viuhuvat ja luut rutisevat osumien myötä tyydyttävästi. Sen sijaan ääninäyttelemisessä on jonkin verran parannettavaa. Miesäänet hoitavat hommansa hyvin, mutta ilmeisesti yksinään kaikista naisäänistä huolehtiva näyttelijä vetää kaikki roolit järjestään hieman yli ja ohi. Ärsyttävistä äänistä mainittakoon vielä joidenkin sotilaiden liikkeelle lähtiessään päästämä ähkäisy, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin mies istuisi pytyllä pahanlaisen ummetuksen kourissa, sekä kommentit, joita peli laukoo jos unohtaa hiiren paria sekuntia pidemmäksi aikaa paikalleen. Ne on ilmeisesti tarkoitettu sarkastisen hauskoiksi, mutta jatkuvasti toistuessaan kohottavat v-käyrää pahasti.

Musiikki on hyvää, elokuvamaista, mahtipontisklassista. Lisäpisteitä olisi irronnut, jos pelissä olisi käytetty Virgin Steelen samannimistä ja samaan William Ernest Henleyn runoon pohjautuvaa heavy-eeposta, mutta hyvä näinkin. Pelin aikana musiikki vaihtelee tilanteen mukaan soittaen uhkaavan teeman taistelun alussa ja riemukkaan fanfaarin vihollisten kukistuttua, joskin silloin tällöin tulee huteja; kappale jää tulematta tai tulee ilman näkyvää syytä.

Varoituksen sana: Invictus on vaikea. Halvatun vaikea. Aluksi pelasin Medium-tasolla ja turpiin tuli jatkuvasti niin että tukka meinasi lähteä. Muutaman tehtävän sinniteltyäni vaihdoin Easylle ja vieläkin sai pelata ihan tosissaan, joskin voittoja alkoi tippua vähän tiheämpään tahtiin. Se, onko tämä haastavuus sitten huono vai hyvä asia, on jokaisen omassa harkinnassa. Erilaisia tehtäviä on kaikkiaan reilut kolmekymmentä, mutta niissä on sen verran valinnan vapautta, että pelin läpäisemiseksi niistä täytyy ratkaista 24.

Kaiken kaikkiaan Invictus on ihan näppärä pikku peli, ei mikään mullistava klassikko, muttei mitenkään kelvotonkaan tekele. Hyvin tehty, mutta se jokin kenties puuttuu.

81