Tex, Viidakko ja Villi Länsi ovat tarunhohtoisia seikkailusarjakuvia, jotka ilmestyivät liuskalehtinä puoli vuosisataa sitten. Uusi Kalkkaro tekee kunniaa isiemme sarjakuville ja julkaisuformaatille.
Tex Willerin vuosikymmeniä kestäneen menestystarinan myötä uudetkin sarjakuvan lukijat ovat vähintään kuulleet liuskalehdistä. Ne olivat 36-sivuisia (32 sarjakuvasivua plus kannet), vain yhdellä niitillä selästä niitattuja ja siksi helposti hajoavia, mustavalkoisia, sanomalehden arkisarjakuvastripin muotoisia ja kokoisia, halpoja seikkailulukemistoja. Niitä julkaistiin aikana, jolloin rahaa oli vähän, paperi kallista ja sille painaminen vielä kalliimpaa. Koulupojan silloinen viikkoraha riitti juuri ja juuri yhteen Texiin.
Kun Suomi 1960-luvulla vaurastui, lehdet kasvoivat näköä ja kokoa. Pienistä, mitättömistä liuskalehdistä tuli muisto vain. Vuodet kultasivat ne muistot ja keräilijät heräsivät. Hyväkuntoisista liuskalehdistä saa parhaimmillaan maksaa kymmeniä, ellei jopa satoja euroja.
Kalkkaro iskee jälleen
Petri Hiltusen piirtämä ja kirjoittama, villiin länteen sijoittuva Kalkkaro-sarjakuva on ilmestynyt vuodesta 2005. Sarja sijoittuu myyttiseen villiin länteen, 1860-luvun Arizonaan, jossa sarjan sankarin, Thomas ”Kalkkaro” Morrisonin kotitila sijaitsee. Fabien Rabasse -nimisen asesankarin kanssa Kalkkaro joutuu tekemisiin pahiksien kanssa ja niitähän lännessä riittää kolmen koon kerhosta (KKK) kaikenkarvaisiin pikkurikollisiin ja tietenkin petollisiin, mutta aina niin kauniisiin naisiin asti.
Sarjan alkupään neljä ensimmäistä juonikokonaisuutta on koottu kahteen perinteiseen A4-malliseen albumiin (Ihmispetojen laakso, 2008 ja Ihmisen hinta, 2009), jotka kustansi Jalava. Turkulaisen Lempo kustannuksen liuska-Kalkkarot jatkavat siitä, mihin isot alpparit jäivät. Heimonsa vartija -tarinassa Kalkkaron äiti voodoo-huumataan hengettömäksi ja syy siihen löytyy Rabassen nuoruudesta. Juttu vie sankarit Louisianan rämeille, jossa, kuten tiedetään, voodoo on voimissaan, zombit tottelevat noitia ja alligaattorit popsivat ranskaa puhuvia ihmisiä.
Parasta Kalkkarossa, kuten muissakin Hiltusen sarjoissa, on aihealueen suvereeni hallinta ja vankka asiantuntemus, joka näkyy ja tuntuu niin kuvissa kuin kertomuksessa. Kalkkarossa Hiltunen kierrättää lännenkliseitä naama vakavana, mutta pilke silmäkulmassa. Tuloksena on mukaansa tempaavaa seikkailuviihdettä, jota lukiessa tulee väkisin hyvälle tuulelle. Mutta sitten, jo 32 stripin jälkeen, ilo loppuu…
Matalalla profiililla
32 strippiä on vähän, kun on tottunut Maxi-Texeihin ja kymmenien kirjojen mangajatkumoihin. Ja hintakin, kokonaista kolme euroa, on kohtuullisen kova. Mutta silti, tai kenties juuri siksi, liuska-Kalkkaro on minusta parasta mitä sarjakuvarintamalla on vähään aikaan tapahtunut. Lyhyt katkelma kerran kuussa ja taas kuukauden odotus – on kuin menneet, hyvät ajat olisivat taas täällä. Tätä nostalgista tunnetta tukee myös loistavasti sarjan ulkoasu, joka on viimeistä piirtoa myöten sieltä 1950-luvulta.
Ja se hinta on halpa, jos ajattelee tätä sijoituksena. Viimeistään viidenkymmenen vuoden kuluttua uskon saavani alkupään hyväkuntoisista lehdistä maltaita. Näin muuten uskoo moni muukin: kuulin, että joku keräilijä olisi jo halunnut ostaa koko ykkösnumeron ensipainoksen kerralla…
Wallu
Petri Hiltunen: Kalkkaro – Heimonsa vartija #1–, Lempo kustannus, 2012, 36 sivua, 3 euroa.
Ruudun takaa
Isiemme lehdet
