Brittituristeja on syytetty ympäri maailmaa milloin mistäkin. Charlie Croker kumppaneineen ei brittien imagoa ainakaan paranna. Vapise, Torino!
Kaupunkiajelut saivat todellisen lähtölaukauksen Microsoftin Midtown Madnessista. Tämän jälkeen samaa tietä pitkin huristi Driver, joka päräytti samantien yhdeksi parhaista autopeleistä. Pixelogicin The Italian Job käyttää jokseenkin tarkkaan samoja ajolinjoja Driverin kanssa, mutta vauhti ei riitä edes samalla kierroksella pysymiseen.
Ääniä painajaisista
The Italian Job seuraa pohjana olevan elokuvan juonenkäänteitä uskollisesti: aluksi kerätään jengi, sen jälkeen tehdään tarvittavat alkuvalmistelut ja lopuksi hoidetaan varsinainen keikka.
Kuudestatoista tehtävästä koostuvan juonen seuraaminen saattaisi olla jopa ihan mielenkiintoista, jos ääninäyttelijät olisi palkattu jostain lähimarketin kassajonoa paremmasta paikasta. Mongerrus on niin käsittämättömän ärsyttävää, että "ylinäytteleminen" saa aivan uuden mestarin. Ja juuri kun luulee, ettei tästä ääninäyttely enää heikkene, näyttelijät antavat kaikkensa ja osoittavat kuulijan olevan väärässä.
Harvoin on äänimaailma muutenkaan mennyt niin metsään kuin The Italian Jobissa. Äänet eivät sovi tapahtumiin kuin harvoin: kävelyvauhtinen kolari pahvilaatikkoa päin saattaa kuulostaa aivan yhtä pahalta kuin täyttä vauhtia seinään ajaminen.
Musiikista vastaa Amiga-ajoilta tuttu Allister Brimble. Muuten hyvä, mutta Allister-parka ei vaan ole huomannut katsoa kalenterista, että 1990-luvun puoliväli on taaksejäänyttä aikaa. Pimputus raastaa hermoja lähes yhtä pahasti kuin ääninäyttely, eikä täysjärkinen pysty kuuntelemaan kumpaakaan lyhyttä tovia kauempaa.
Selkäpiitä hyytävän äänimaailman vastapainona on hieno ja sutjakan sujuva grafiikka. Lontoo ja Torino näyttävät kauniilta ja ovat täynnä uskottavuutta luovia yksityiskohtia. Sekä oma ajokki että tavallisten ihmisten autot ovat aidon näköisiä, vaikka eivät kunnolla rypistykään. Omasta autosta vaurioitumisen näkee lähinnä vaappuvina renkaina.
Haasteita ja tuhoa
Juonen seuraaminen on pelimuodoista mielenkiintoisin, vaikka sillä on omat ongelmansa. Suurin niistä on se, että kaupungin mahdollistamaa vapautta ei hyödynnetä juuri lainkaan, vaan tehtävät tuntuvat lähes raiteita pitkin ajamiselta. Aikarajat on asetettu sen verran tiukoiksi, että aina on käytettävä parasta mahdollista reittiä, eikä luovuus kukoista. Niin tiukkoja aikarajat eivät kuitenkaan ole, että peliä voisi pitää vaikeana: läpipeluuseen riittää parin-kolmen illan pelaaminen.
Muut pelimuodot ovat vapaan ajamisen lisäksi lähinnä erilaisten tavoitteiden suorittamista. Challengessa tavoitteena on läpäistä pienimuotoista temppuilua vaativia ratoja, Destructorissa taas pistetään keiloja nurin oikein urakalla ja Checkpointissa jahdataan tarkistuspisteitä ympäri kaupunkia.
Suurin haaste kaikissa pelimuodoissa tulee autojen epätasaisesta ajettavuudesta. Hetkittäin auto pysyy hanskassa niin kuin pitää, mutta heti kun pitäisi hypätä jonnekin tai törmätä johonkin, ajomallinnus näyttää huonot puolensa. Törmäysten ennakoiminen ei toimi kunnolla ja aina saa pelätä mitä tapahtuu. Pienten vallien ylittäminen saattaa heitellä autoa minne sattuu, joskus harvoin taas auto saattaa törmätä johonkin mitä ei edes näy. Pelimuotoja pitävät hengissä pääasiassa mielikuvitukselliset radat ja tukku erilaisia autoja, joita juonen aikana ei pääse ajamaan.
Yksinpelimuotojen lisäksi tarjolla on Party Play, joka on käytännössä vuorotellen ajettava enintään kahdeksan hengen moninpeli. Ihan hauskaa, mutta siihen pätee täsmälleen samat moitteet kuin yksinpeliin.
Kaupungillinen pikajuoksijoita
The Italian Job on pullollaan pikkubugeja, jotka joko naurattavat, ärsyttävät tai haittaavat pelaamista. Ensimmäisen kategorian huippu ovat ehdottomasti jalankulkijat, jotka ovat yllättävän vikkeliä kintuistaan. On mielenkiintoisen näköistä, kun auton rinnalla kiitää kahdeksaakymppiä mies puku päällä. Jalankulkijoilla ei muutenkaan oikein järki luista. Yleensä ne puikkelehtivat keskellä ajotietä ja juuri ennen törmäystä nykivät, tärisevät ja sätkivät villisti, kunnes salaperäisesti varppaavat auton edestä pois.
Koneen ohjaamat autot uhmaavat fysiikan lakeja oikein urakalla. Poliisin ja mafian autot pyörivät paikallaan ja kiihtyvät parhaimmillaan nollasta sataan suunnilleen sekunnissa. Siviililiikenne ei ole yhtään sen vakuuttavampaa. Jos kaikki ajaisivat oikeasti samalla tavalla, tältä planeetalla olisivat ihmiset loppuneet jo T-mallin aikoihin. Muut autot ovat lähinnä liikkuvia, tyylikkään näköisiä pujottelukeppejä.
Vaikka ääniosasto saisi Van Goghin leikkaamaan korvansa ja pientä nitkutettavaa löytyy pilvin pimein, The Italian Jobilla on hetkensä. Osa tehtävistä on kaavamaisuudestaan huolimatta oikeasti hauskoja. Vankilaan murtautuminen vankitoveria noutamaan nostaa hymyn huulille ja ryöstön jälkeinen pakomatka kolmen Minin letkana on suorastaan ikimuistoinen kokemus.
Riehakas ryöstö
(The Italian Job, 1969)
Ohjaus: Peter Collinson
VHS, R2 DVD tulossa
Michael Cainen esittämä Charlie Croker on pikkurikollinen, joka päättää tempaista suuren luokan keikan: kultaharkkoja neljän miljoonan dollarin edestä. Keikkaa tekemään hän värvää rikollispomo ja brittipatriootti Mr Bridgerin (Noel Coward) avustuksella joukon rikollisia sekä Benny Hillin esittämän tietokone-ekspertin, joka on mieltynyt isoihin naisiin.
Jonkinmoista kulttimainetta nauttiva elokuva on ihan viihdyttävä paketti huumoria ja toimintaa. Parhaiten mieleen jäänevät ryöstön jälkeinen huikean hilpeä ajokohtaus sekä loppu, joka on todellinen cliffhanger.
69
