Maailmankaikkeus ja ihmisten ahneus eivät tunne rajoja. Pelifirmojen PR-osaston lupaukset menevät niistäkin yli.
James Cameron tunnetaan suuruudenhulluista elokuvaprojekteistaan. Reilun kymmenen vuoden takainen Titanic maksoi rapiat miljardi mummonmarkkaa, mutta jouluna ensi-iltansa saanut Avatar katsoo ja nokittaa vielä muutamalla sadalla miljoonalla. Se on maailman kallein elokuva.
Avatarin peliversio on normilisenssiä kiinnostavampi, sillä Cameronin mukaan Avatarin peliversiossa lisenssiä käytetään rahastamisen sijaan leffakokemuksen syventämiseksi. Aivan kuin olisin kuullut tämän aikaisemminkin.
Kovat smurffit eivät tanssi
Jossain kaukaisessa avaruuden kolkassa on viidakkoplaneetta Pandora. Sen alkuperäisasukkaat, na’vit, ovat eläneet symbioosissa luonnon kanssa tuhansia vuosia. Rauha ja harmonia rikkoutuu, kun ahne ihmisrotu löytää planeetan ja sen rikkaat luonnonvarat. Pandoran maaperän ainutlaatuiset mineraalivarastot ovat miljardiluokan bisnes ja rahan tekemisessä kaikki keinot ovat sallittuja.
Elokuva kertoo tarinan avaruuteen levittyvästä siirtomaavallasta, joka alistaa na’vit reservaatteihin ja lunastaa heidän maansa. Tarinan keskiöön nostetut avatarit ovat geeniteknologian avulla luotuja ihmis-na’vi-hybridejä, joita ihmiset ohjaavat solariumin näköisistä linkkikammioista. Avattaria tarvitaan, sillä Pandoran ilmakehä on ihmisille myrkyllinen. Cameronin scifieepos on kuin tulevaisuuteen siirretty Tanssii susien kanssa, na’vit eivät eroa intiaaneista kuin ihonväriltään.
Pelit eivät kerro elokuvan tarinaa, vaan pohjustavat sitä esipuheeksi tarkoitetulla johdannolla. Superselitysmiestä tulee heti kättelyssä ikävä, sillä juonikoukeroita ei alusteta millään tavalla. Pelaaja heitetään suoraan altaan syvään päähän, joten leffa kannattaa katsoa ennen ohjaimeen tarttumista.
Ylieettinen, alieeppinen
Tehokonsoleille ja PC:lle rukatun räiskintäpelin tarina alkaa viestimies Ryderin saapuessa Pandoralle. Nopeasti sankari tutustuu omaan avatariinsa ja saa esimakua planeetan tapahtumista. Alun pikaorientaation jälkeen tarina haarautuu, sillä Ryderin on valittava, taisteleeko hän omiensa joukossa vai puolustaako avatarinsa avulla sorrettuja.
Osapuolet eroavat toisistaan ihonvärinsä lisäksi taistelutaidoillaan. Ihmiset luottavat tulivoimaan, na’vit hoitavat tappotyön jousen ja lähitaistelun avulla. Ihmisten riveissä lähitaisteluasetta todella kaivattaisiin, sillä iholle hönkivien sininahkojen nirhaaminen taantuu usein puuduttavaksi piirileikiksi, joka syö lipaskaupalla ammuksia.
Komeisiin viidakkomaisemiin sijoittuva prätkyttely yrittää kovasti saada jengin kelaamaan asioita. Myötähäpeää aiheuttavat na’ivit eettiset pohdinnat muodostavat juonen selkärangan, joten sisäinen moraalisaarnamittari on syytä kalibroida maksimiasetuksille. Amatöörimäinen käsikirjoitus on kuin suoraan tiedostavan kirjoittajanuoren pöytälaatikosta, sillä ihmisten touhujen moraalittomuutta korostetaan niin paksulla tussilla, ettei päänsisäiselle tulkinnalle jää lainkaan tilaa. Leffa haastaa katsojansa ajattelemaan, mutta peli ei tässä onnistu. On vaikea kuvitella, että jeesusteluksi generoituvia juonikuvioita olisi kynäillyt itse Cameron.
Peli kärsii myös pahoista uskottavuusongelmista. Avustajien tekoäly on pasifistinen tumpula, joka ei saa hengiltä kuin itsensä. Jokainen mosuri tuntee päähenkilön alusta lähtien nimeltä ja Ryderia muistetaan kehua jokaisesta raadosta. Ryder roudaa mukanaan kymmenien torrakoiden asearsenaalia, ja patruunoita saa näppärästi lisää ympäri Pandoraa kylvetyistä ammusautomaateista.
Na’vigointiin kannattaa totutella jo alkuvaiheessa, sillä komeat ja kookkaat viidakkomaisemat ovat tarkkaan rajattuja labyrintteja. Kaiken lisäksi kapeista puskapoluista on tehty niin ahtaita, ettei niiden koluaminen kiikkerillä ajopeleillä onnistu ilman kolmiolääkkeitä. Alueille ripotelluista tehtävistä on eeppisyys kaukana, sillä tehtävärakenne noudattaa orjallisesti mörppimaailmasta tuttua juoksupoikakaavaa.
Ryder ei ole perinteinen räiskintäsupersankari, sillä turve kutsuu jo muutaman hyvin osuneen litsarin jälkeen. Ylivoimaa vastaan päähenkilö on lähes poikkeuksetta kusessa, mutta terveyttä saa lisää nappia painamalla ja haavat parantuvat kykkimällä piilossa. Taisteluissa olisi huomattavasti enemmän munaa ilman terveysbuusteja, sillä nyt turpakäräjät ovat vain se pakollinen paha kahden etapin välissä.
Mikäli lelukokoelmasta löytyy 3D-rillit, Avatar toimii hyvänä tutustumismateriaalina syvyyden ihmeellisen maailmaan. Elokuva pyrkii lyömään 3D-teknologian läpi massoille, joten syvyystehosteet ovat mukana myös peliversioissa Wiitä lukuun ottamatta. Immersio on kakkuloiden kera aivan toista luokkaa, sillä Avatar on toistaiseksi eräs komeimmista tekniikkaa hyödyntävistä peleistä. Nvidian 3D Visionilla testattu PC-versio vaatii yllättävän raskasta rautaa toimiakseen. 3D:n ollessa käytössä pelissä näkyy selvä notkahdus suorituskyvyssä.
Mokkasiiniassassiini
Wiillä muukalaisvainoja lähestytään hieman eri kantilta, sillä kyseessä on kokonaan oma seikkailunsa. Tekijät ovat ymmärtäneet koneen rajoitukset eikä monialustatuotetta ole portattu väkisin Nintendon konsolille. Räiskyttelyn sijaan Wiillä hiivitään hidastempoisesti. Peli edellyttää kärsivällisyyttä ja jonkin verran myös aivotoimintaa, sillä kyseessä ei ole kiireisen miehen hätähoususeikkailu. Grafiikka on iloinen yllätys, sillä wiidakko on yllätysrehevää.
Liiketunnistusta hyödynnetään luovasti eikä se tunnu missään vaiheessa päälleliimatulta kikkailulta. Jousella ampuminen on toteutettu hyvin ja huiskimisen varaan rakennettu lähitaistelukin toimii. Liikkumisesta on tehty turhan vaivalloista, kiitos hankalasti ristiohjaimesta kääntyvän katseen.
Käsikirjoitus yskii myös Wiillä. Toteemeja nyysivä na’vi-hiippari on huono ratkaisu päähahmoksi, eikä kerronnan eeppisyyttä tarvitsisi karsia, vaikka alustan tehot eivät olekaan samalla viivalla muiden tämän sukupolven laitteiden kanssa. Mailtaan ajettu kansa tarvitsee suoran toiminnan sankarin, joka vie vihollisen päänahan eikä alennu rosvoamiseen. Hiipimisseikkailu vetää ihmisten pahuuden toiseen potenssiin, sillä välinäytöksissä näkyvä tohtorisetä pukeutuu lähes autenttiseen SS-univormuun.
Toisin kuin Ryder, Heiluu Ohjaimen Kanssa kestää vaikka ydinräjähdyksen. Jos itsensä saa töhöiltyä henkihieveriin, terve puna palautuu poskille puskista kerättävällä energialla ja viherkasveja on joka nurkka väärällään. Umpityhmät viholliset korostavat entisestään pelin helppoutta, sillä kiväärein varustetut jauhopäät ovat tappajasmurffille vain hidastustöyssyjä ryöstöretken varrella.
Suurista puheista huolimatta Avatarin peliversiot tallaavat samoja latuja tuhansien ja taas tuhansien leffapeliviritysten kanssa. Kun isoimmat lupaukset jäävät lunastamatta, pelit muistuttavat epäilyttävästi pakettimatkoja Kanarialle. Reissussa on varmasti ihan mukavaa, mutta meininki on kaukana siitä mitä matkaesite antoi ymmärtää. U’gh, olen puhunut.
73
