Vesiskoottereita, mikäs sen mukavampaa. Niiden ärsyttävää pärinää ei olekaan kuulunut sen jälkeen, kun miinoitin toissa kesänä merenrantahuvilani edustan.
Jokin vaisto varoittaa minua joka kerta, kun markkinamiehet nostavat pelin ominaisuuksista esille mainos- tai lisenssisopimukset. Japanilaisen Opuksen vesiskootteripelissä virallisia ja hehkutettuja ovat niin Kawasakin skootterit, Jetpilotin märkäpuvut kuin Arain kypärätkin. Mysteeriksi jää, miten ne korreloivat pelin väitetyn ylivertaisuuden kanssa.
Jetski Riders mallintaa kaksi erilaista skootteria: tavallisen sekä isomman ja kömpelömmän istuttavan version. Ajajia on kahdeksan stereotyyppihahmoa, neljä trendipartaista poikabändin jäsentä ja neljä ex-Playboy-mallia. Hahmot eivät eroa toisistaan kuin ulkonäöltään, sillä skootterissa saa vapaasti kustomoida nopeuden, kääntyvyyden sun muut.
Pelimoodeista arcade ja maailmanmestaruussarja ovat kuin kaksi marjaa, sillä poikkeuksella, että arcadessa mukana on nollaa kohti tikittävä kello ja skootteri kääntyy aavistuksen verran helpommin. Hillitön vaikeustaso pilaa kummankin. Jokaisessa kisassa täytyy sijoittua kolmen parhaan joukkoon, ja jo amatööriluokassa koneen kuskit posottavat yliviritetyillä vesimopoillaan sellaista vauhtia, että jo ensimmäinen kisa tuottaa suunnattomia vaikeuksia.
Freestylessä ei ole paljonkaan järkeä, kun ratoja on tasan yksi ja high score ainoa tavoite. Temput, joita ei ylettömän monta ole, perustuvat puhtaasti täysin satunnaisten näppäinyhdistelmien opetteluun. Improvisaation voi unohtaa kokonaan.
Ajelu kelloa vastaan on tylsää jo aiheensa vuoksi, ja kaksinpelissä radalla on vain kaksi skootteria.
Rumuuden anatomia
Teknisesti Jetski Riders on melko vaatimaton. Tyyni meri ei näytä nätiltä ja aallokossakin törmää selvästi näkyviin tekstuurirajoihin. Varsinkin veden alla maisema piirtyy niin palikkaisena, että pahaa tekee.
Kenttäsuunnittelu on mielikuvituksetonta. Parin ensimmäisen, täysin yllätyksettömän ja tasapaksun paikan jälkeen meininki piristyy aavistuksen verran, mutta kekseliäisyyden riemuvoitosta ei voi puhua silloinkaan.
Ääninäyttelyn hoitavat perusjapanilaiset kimittäjät ja ärsyttävän ylipirteä kommentaattori, jonka tehtävänä on lähinnä huudahtaa kaatuneelle pelaajalle hilpeästi "Sää kaaduit!" - mitä tapahtuu hellimmänkin töytäisyn johdosta. Taustamusiikki on mitäänsanomatonta popitusta, joka ei pieninä kerta-annoksina sen enempää häiritse kuin saa hihkumaan. Ainakin kappaleita on monta.
Rumuuden ja mielikuvituksettomat pelimoodit vielä kestäisi, mutta sitä uskomatonta tylsistymistä, minkä Jetski Ridersin pelaaminen saa aikaan, on mahdotonta sulattaa. Jos olisin amerikkalainen, sanoisin tässä kohdassa jotain poliittisesti korrektia, mutta kun en ole, en sano. Pelipökäle on pelipökäle, vaikka siitä puhuisi kuinka kauniisti.
57
