Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. Se sujuu kuin laulaen.
Olen yksin aavikolla pukeutuneena jonkinnäköiseksi punahilkaksi. Onko tämä unta vai käsistä karannut polttaripila? Kapuan viereisen hiekkadyynin huipulle katselemaan maisemia. Kaukana edessäni näen mystisen vuoren, joka kutsuu minua luokseen. Sinne siis vie tämän miekkosen tie.
Missä viipyy möreä-ääninen kertoja? Viimeistään tässä vaiheessa jonkun pitäisi jo selostaa, mistä tässä on kyse. En kai vain joudu käyttämään omaa mielikuvitustani?
Reissu kaukaiselle vuorelle on taatusti vaarallinen, täytyy varmaan opetella taistelemaan. Ongelmana on se, etten löydä mistään jättikokoista miekkaa, plasmatykkiä tai muutakaan asetta. Toisaalta, en pystyisi sellaisia edes käyttämään, eihän minulla ole käsiä! Aika polttarit! Lauluääneni on sentään säilynyt, joten viihdytän itseäni täällä erämaan keskellä sulosävelin. Hoilotukseni näyttää vetoavan myös ilmassa leijaileviin kangasolentoihin, jotka tulevat musiikin vetäminä luokseni ja nostavat minut yläilmoihin.
Lopetan ilmaleikkini nopeasti, kun näen horisontissa toisen ihmisen juoksevan minua kohti. Hmm, hän on pukeutunut tismalleen yhtä epämuodikkaasti kuin minäkin, ehkä hän on salainen kaksoisveljeni. Yritän kysyä hänen nimeään. Puheen asemasta suustani tulee vain omituisia laulun sointuja, joihin uusi tuttavani vastaa samankuuloisilla sävelillä. Jos hän kertoi minulle henkilöllisyytensä, en tajunnut siitä yhtään mitään. Noh, sovitaan, että hänen nimensä on Seppo. Koska hän selvästi on menossa samaan paikkaan kuin minäkin, päätän lyöttäytyä hänen seuraansa.
Lentoturistit
Rakas päiväkirja, minun ja Sepon yhteinen taival sujuu loistavasti. Matkamme varrella olemme toki kohdanneet muutamia kuoppia, mutta olemme päässeet niistä yli lentämällä kuin linnut. Huomasimme sattumalta, että pystymme liitämään ilmojen halki, kunhan pysymme toistemme lähellä.
Seppo on tästä uudesta kyvystä niin haltioissaan, että on koko ajan minussa kiinni. Itseäni tämä ei haittaa, mutta haluaisin edetä hitaammin. Nykyisellä tahdilla meiltä jää kaikki nähtävyydet näkemättä ja salapaikat löytämättä. Nyt pitää lopettaa, sillä laskeudumme juuri pimeään luolaan ja Seppoa alkoi pelottaa.
Varovaisin askelein astumme sisälle luolastoon, joka on reissumme toinen etappi. Ahtaat käytävät ja heikko valaistus eivät ole ollenkaan mieleeni, kaipaan takaisin valoisaan ja avoimeen hiekkaerämaahan. Ja punahilkkavaistoni varoittaa lähenevästä vaarasta. Onko täällä joku muukin? Seppo haluaa tutkia asiaa, mutta lähes heti käärmemäinen kivihirviö ilmestyy tyhjästä ja iskee hänet kumoon. Sytytän kynttilän rakkaan ystäväni muistolle ja jatkan eteenpäin.
Se olikin vain pintanaarmu, sillä pian Seppo on taas perässäni lauleskelemassa. Kokemus opettaa, hiivimme varjoissa kuin agentit ja pysymme kaukana valosta, jotta meitä ei huomattaisi. Viimein pääsemme tämän kuumottavan osuuden loppuun, siitä on enää lyhyt pyrähdys takaisin maan pinnalle. Onneksi pikku vaelluksemme ei voi tästä enää vaikeutua!
Äh! Luolasta päästyämme jouduimme heti lumimyrskyn keskelle. Tällaisella säällä emme pysty edes lentämään kunnolla, sillä joka puolella tuulee hirveästi. Ei auta muu kuin jatkaa jalkaisin kohti määränpäätämme. Vuoren huippu häämöttää jo, mutta olemme aivan rikki. Seppokin vaappuu kuin humalassa, itse en ole yhtään parempi näky. Ystävyytemme voimalla ponnistamme vielä viimeiset metrit, ja sitten se tapahtuu. Niin kaunista, Sepposeni. Niin kaunista.
Perillä liian nopeasti
Journey jätti mieleeni syvän haikeuden, näin ainutlaatuinen peli olisi saanut jatkua pitempäänkin. Kestoa on vain reilu pari tuntia, mikä tuntuu todella vähältä jopa halvaksi latauspeliksi. Ainakin sen jaksaa läpäistä useampaan kertaan, jolloin tarinakin aukenee paremmin.
Lyhyestä kestosta huolimatta Journey teki minuun suuren vaikutuksen. Kiehtovinta kokemuksessa on, ettei juonta tai ympäröivän maailman outouksia selitetä millään lailla, joten lopussa joko tajuaa kaiken tai sitten koko jutun pointti jää pimentoon. Oli myös ilo huomata, että alkupuolen tutoriaali ei ole liian perusteellinen. Siinä vain nopeasti esitellään oman hahmon kyvyt, minkä jälkeen pääsee vapaasti tutkimaan maailmaa. Tarkemmille ohjeille ei ole edes tarvetta, koska peli noudattaa yksinkertaista sääntöä: pulmat ratkotaan laulamalla, ja esteet ylitetään lentämällä.
Moninpeli on simppeliä, mutta siitä huolimatta hieno elämys. Perusideana kaksi tuntematonta pelaajaa heitetään samaan maailmaan, jossa heidän pitää auttaa toisiaan. Pelikaverin nimeä tai muitakaan tietoja ei paljasteta, tämän lisäksi kaikenlainen sanallinen ja kirjallinen viestiminen on estetty. Kommunikointi onnistuu vain laulamalla, mutta eihän siitä epämääräisestä ääntelystä kukaan saa selvää. Inspiraatiota on taatusti otettu Icosta ja Another Worldista, joissa painiskellaan samojen ymmärrysongelmien kanssa.
Vaikka Journeyn voi läpäistä yksin, vasta moninpelinä sen kaikki hienoudet pääsevät esille. On mielenkiintoista seurata, miten erilaiset pelaajat käyttäytyvät tuntemattomassa seurassa. Röyhkeimmät ovat hylänneet minut heti ensimmäisessä kentässä ja lähteneet omille teilleen, mikä ei ole ollenkaan kohteliasta. Paljon mukavampia kokemuksia olen saanut sellaisten matkakumppanien kanssa, jotka ovat pysyneet lähettyvillä ja jopa jääneet odottamaan minua, kun olen harhautunut muualle.
Pientä, mutta voi niin kaunista
Rauhallista vauhtia etenevän seikkailun aikana jäin monesti ihastelemaan taustalla olevia upeita maisemia toivoen, että omasta ikkunastani olisi yhtä hienot näkymät ulos. Etenkin alun hiekkadyynit ja aavikot lumosivat minut täysin, sillä ne ovat kuin jostain taideteoksesta. Pimeät luolasto-osuudet eivät herättäneet minussa samanlaisia tuntemuksia, mutta eivät nekään rumia olleet. Oma suosikkikenttäni on se viimeinen, joka muistuttaa hämmästyttävästi Hayao Miyazakin elokuvia. Siitä ei lopetus parane.
Journey on puhdas elämyspeli, matkassa ei ole kyse haasteesta tai suorittamisesta. Vaikeustaso on tarkoituksella laskettu niin alas, että kuka tahansa selviytyy ongelmitta loppuun asti. Aluksi pidin ylihelppoutta huonona ratkaisuna, sitten tajusin sen nerokkuuden: kun ei tarvitse murehtia hankalista pulmista ja pomohirviöistä, voi keskittyä paremmin loistavasta tunnelmasta ja ikimuistoisista hetkistä nauttimiseen.
Muistan ensimmäisen kerran, kun lensin taivaalla viitta hulmuten kohti auringonlaskua. Silloin tunsin olevani oikeasti vapaa.
Samu Ollila
journey1.jpg
Onkohan tämä se Brokeback Mountain?
journey2.jpg
Näin synkässä paikassa ei ole hyvä olla yksin.
journey3.jpg
Punainen kaapu on tosimiesten valinta.
journey4.jpg
Matka taittuu nopeasti lentämällä.
93
