tuomas@pelit.fi
Tuomas Honkala viettää kesälomansa norsunluutornissa.
* * * * *
Pelitoimittajan arjesta on joskus arki kaukana.
En tiedä, minkälaiseksi pelitoimittajan työ yleensä kuvitellaan, mutta Pelit-lehdessä todellisuus on pääsääntöisesti sitä, että istumme toimituksessa puhumassa potaskaa. Kirjoitustöitä tehdään minkä pelaamiselta ehditään.
Pelitoimittajuus on lähinnä ainaisella kiireellä kuorrutettua konttorityötä, jossa arkea ja aikatauluja sotketaan ulkomaisten pelifirmojen järjestämillä lehdistötilaisuuksilla. Hyvässä keikassa lehdistötilaisuus pysyy asiassa, eli paikan päällä pääsee pelaamaan ja haastattelemaan tekijöitä (mieluiten jotain muuta kuin tuottajaa). Sitten on niitä keikkoja, joissa peli on pelkkä tekosyy PR-firman järjestämälle elämystoiminnalle, bilettämiselle ja alkoholinhuuruisille illanistujaisille.
Peruskuvio toistuu joka kerta samanlaisena. Ensin parikymppiset toimittajanöösit vetävät hirveät lärvit ilmaisella viinalla ja sitten ihmetellään, kun seuraavana aamuna aikataulu pettää heti alkuunsa. Ulkomailla pelattua peliä on kaikella todennäköisyydellä arvioitu hirveässä krapulassa.
PR-vastaavat usein odottavat, että lapsellisista huvituksista pitäisi jäädä kiitollisuudenvelkaan. ”Mikset kirjoittanut lehteen mitään siitä, kun lensit DC-3:lla Englannin kanaalin yli?” eräskin tivasi jälkeenpäin puhelimessa. Juuri siksi.
Aidosti outoa
Pari vuotta sitten kirjoitin jutun Call of Duty 2 -lehdistötilaisuudesta, joka oli kuin huumetrippi Puolan pahimpaan takametsään (Sudenpesä, Pelit 10/05). Kokemus oli yksi elämäni oudoimpia, mutta ei suinkaan ainoa laatuaan.
Rainbow Sixin lehdistötilaisuudessa Kanadassa minut vietiin muiden toimittajien mukana paikallisen SWAT-osaston harjoittelukeskukseen. Saimme ampua erilaisilla aseilla, käpistellä ältsin hienoja SWAT-varusteita ja ottaa niin paljon kuvia kuin sielu sieti. Sitten SWAT-ryhmän johtaja pudotti pommin. ”Kuulkaas pojat, teknisesti ottaenhan te ette saisi olla täällä”, hän aloitti. ”Te ette saa kirjoittaa mitään siitä, mitä teitte täällä, muuten meille voi tulla vaikeuksia.”
Okei.
Isäntämme Ubisoftilla yrittivät pelastaa tilannetta viemällä meidät läheiseen metsään pelaamaan värikuulasotaa. Siitäkään ei tullut mitään, koska värikuulat todettiin liian vaarallisiksi toimittajille. Kaasutoimisten värikuulapyssyjen sijaan meille jaettiin numeroidut kypärät ja puusta vuollut lelukiväärit. Leikin nimi oli se, että meidän piti sihtailla leikkipyssyihin pultatuilla kiikareilla toistemme kypärissä olevia numeroita. Jos vastustajan numeron onnistui lukemaan, se piti kajauttaa kuuluvalla äänellä kaikkien tietoisuuteen, jolloin vihollinen julistettiin eliminoiduksi.
En tiedä, kuka tällaisen pelin oli kehittänyt, mutta häntä olisi voinut käyttää maalitauluna siellä SWAT-keskuksessa. Nollakeli ja mutainen metsä kruunasivat kokonaisuuden.
Onhan meillä aikaa
Lehdistötilaisuuden oheen ei tarvitse keksiä mitään kummallista pelleilyä, että se tuntuisi täydelliseltä ajanhukalta.
Muistan vieläkin kuinka väsynyt olin, kun lensin aamukuuden koneella Lontooseen katsomaan Call of Dutysta tehtyä konsoliversiota Their Finest Houria. Kello oli kaksitoista paikallista aikaa ja istuin Paddingtonin asemalla ihmettelemässä, mitä tässä vielä odotetaan. Odotus palkittiin kaupungin nähtävyydet esittelevällä kiertoajelulla, jonka kohokohtana oli, kun amfibiobussimme pulahti epähoukuttelevan ruskeana vellovaan Thames-jokeen. Tiesin kyllä, että toimittajan aika on halpaa, mutta että näin halpaa.
Firaxiksen järjestämässä tilaisuudessa Baltimoressa toimittajakuntaa päätettiin hemmotella shoppailureissulla paikalliseen ostoskeskukseen. Ei, tämä ei ole sitä miltä se kuulostaa, sillä kukaan ei maksanut ostoksiamme. Sen sijaan meitä, aikuisia ihmisiä, kiellettiin toistuvasti lähtemästä omille teilleen. ”Pysykää ryhmässä, saatatte muuten eksyä!” käsittelijämme torui ja toimittajalauma totteli säyseästi. Olimme kuin neukkuja New Yorkissa.
Ajanhaaskauksen ykkösiä ovat kuitenkin pelifirmojen järjestämät bileet ja kokkarit, joissa pääsee juttelemaan kollegoiden kanssa. Helkutti sentään, samoja tyhmiä World of WarCraft -sotajuttuja saa kuunnella ihan riittävästi toimituksessakin. Pelintekijöillekin tällaisissa kekkereissä on pakkopullan makua, minkä huomaa jo siitä, että he häipyvät yleensä ensimmäisenä paikalta. PR-väen on pidettävä lippua korkealla valomerkkiin asti.
Rakkaudesta krääsään
Ilmaisella tarjoilulla ja toimittajille järjestetyillä tärähtäneillä ohjelmanumeroilla pyritään vaikuttamaan siihen, mitä peleistä kirjoitetaan kotopuolessa. T-paita ja satunnainen pelintekijöiden tarjoama illallinen menee vielä kohteliaisuuden piikkiin. Mutta siinä vaiheessa, kun peli on pelkkä veruke sikajuhlille ja lähtijän kouraan tyrkätään krääsällä täytetty paperikassi, ainakin minä tunnen oloni kiusaantuneeksi. Olenko tuntojeni kanssa sitten yksin vai miksi pelilehdistö on lähinnä vaiennut tämän aiheen kuoliaaksi?
Pelifirman logolla varustettu MP3-soitin on kiva tuliainen, mutta vastaanottajalta helposti unohtuu vanha viisaus – kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Kun suurin osa pelitoimittajista on sitä mieltä, että luontevin suhtautumistapa pelintekijöihin ja heitä edustaviin pr-henkilöihin on veljellinen kaveeraus, niin ei ihme, että journalistinen uskottavuus on pelilehdistöstä kaukana.
Maailman yksinoikeusennakkojen kovassa maailmassa sivumäärä kerrotaan silmäpareilla. Yli kuuden sivun previkkajutut ovat suuressa maailmassa standardi, koska kerran sille tielle lähdettyään harva lehti kykenee niistä enää kieltäytymäänkään. Se johtaa hulluun tilanteeseen, jossa täysin tyhjänpäiväisestäkin pelistä lässytetään sivutolkulla. Muutamaa kuukautta myöhemmin sama peli kuitataan sivun arvostelulla ja 70 pisteen arvosanalla.
Peleistä kirjoitetaan lähes yksinomaan pinnallista hömppää eikä syytä tarvitse etsiä kauempaa kuin pelitoimittajista itsestään. Pelkkä rakkaus videopeleihin ei riitä, jos toimittajat unohtavat roolinsa riippumattomina tiedonvälittäjinä.
