Kylillä juorutaan, että se Honkalan Tuomas on kova poika spoilaamaan.
* * * * * *
Lääkäri pyytää sinua istumaan alas. Synkkä ilme paljastaa, että nyt ovat asiat huonosti. ”Olette vakavasti sairas”, hän sanoo. ”Valitettavasti voin luvata teille vain kolme kuukautta elinaikaa.” Jos reagoit kuulemaasi kiljumalla täyttä kurkkua spoilerista, tämä palsta on omistettu juuri sinulle.
On olemassa pelaajaryhmä, joka rakastaa kertomuksia. Heille hyvä käsikirjoitus on olennainen osa pelinautintoa. Kuulun tähän ryhmään ja se näkyy myös arvosteluissani. Jos arvosteluni sisältää vuolassanaisia kuvauksia juoniasetelmista ja pelitapahtumista, voit olla varma, että peli onnistui puhuttelemaan minua. Kun oikein innostun, juonipaljastukset eli spoilerit eivät ole koskaan kaukana.
Paluu tulevaisuuteen oli lapsuuteni suosikkielokuva, jonka sain vasta äskettäin katsottua uudelleen. Ai, että kuinka paljon olin ehtinyt unohtaa!
Elokuvan päähenkilöllä, aikakoneella vuoteen 1955 jumiutuneella Marty McFlylla on ongelma. Hänen pitäisi välittää aikakoneen keksijälle Doc Brownille elintärkeä tieto – spoileri – jotta hän osaisi 30 vuotta myöhemmin varautua tappavaan terroristi-iskuun. Doc ei halua kuulla mitään siitä. Hän on kuin Pelit-lehden lukija, jolle jokainen spoileri näyttäytyy potentiaalisena uhkana aika-avaruus-jatkumon eheydelle.
Pelikriitikkona törmään Marty McFlyn dilemmaan tämän tästä. Milloin spoilaamisen hyöty ylittää riskit?
Tapaus Rage
Kaikki noste, mitä pelin viimeisillä juonenkäänteillä kehitetään, valuu hukkaan täysin banaalissa loppuratkaisussa, jossa vain kytketään tietokoneita päälle. Mikä mahalasku. (Pelit 10/2011)
Lokakuun numeron Ragesta nousi kauhea poru Pelit.fi:ssä. Arvostelussa ei ollut muuten mitään vikaa, mutta yhdellä lauseella pilattiin koko loppuratkaisu, uskoivat monet. Se ei ole mikään merkittävä spoileri, väitin vastaan. Asiasta kinattiin satojen viestien verran, joku ihan perusti äänestyksenkin. Jokaisella oli mielipide spoilerista.
Toomuchinformation Honkalan luokitellussa spoilerijärjestelmässä Ragen paljastus sijoittuu epämääräisten spoilereiden luokkaan. Epämääräinen spoileri näyttää spoilerilta, mutta sen tosiasiallista paljastavuutta ei voi teosta tuntematta arvioida luotettavasti. Jos halusin vain kiusoitella lukijoita näennäisellä juonipaljastuksella, sekään ei ollut kaikkien mielestä hyvä asia. Erään näkemyksen mukaan arvostelu ei saa jättää epävarmuutta mistään, edes juonipaljastuksen tarkasta merkityksestä. Yritin turhaan vedota syyttömyysolettamaan eli siihen, että toimitus ajaa lukijoittensa asiaa, eikä tieten tahtoen yritä turmella kenenkään pelikokemusta.
Miksi sitten ylipäätään mainitsin tietokoneet, jos ne eivät ole juonen kannalta olennaisia? Koska ne ovat tehokas vertauskuva räiskintäpelin täydellisestä lässähtämisestä loppumetreillään. Kuvitelkaa nyt, aavikon messiaanisen vapaustaistelijan tarinan kaari huipentuu käytännöllisesti katsoen mikrotukihenkilön tehtäviin. Muutama tietokone päälle ja lopputekstit rullaavat ruudulle.
Juonellisen teoksen loppuratkaisun arviointi on aina riskipeliä. Huonot käsikirjoitukset ja epätyydyttävät lopetukset ovat peleissä niin yleisiä, että ”Peli latistuu lopussa kuin katujyrän alle jäänyt pannukakku” voitaisiin toistaa erilaisin sanankääntein melkein jokaisessa arvostelussa. Huonon lopetuksen haukkuminen huonoksi riittää ehkä joillekin, mutta aitoon kritiikkiin on liitettävä myös perusteluita. Jos niissä mokaa, sitten spoilaa. Spoilasinko Ragessa? Mielestäni en.
Tapaus Black Ops
Missä John F. Kennedyn Amerikka pesee likapyykkiään, siellä ovat Mason ja hänen kollegansa. He ovat kylmäverisiä ammattitappajia, juuri sopivaa ainesta Black Opsin käynnistävään Fidel Castron salamurhahankkeeseen. Vuosi on 1961 ja Kuubaan soluttautunut ryhmä luottaa siihen, ettei heihin kiinnitetä huomiota keskellä Sikojenlahden maihinnousun kaaosta.
Kotka on laskeutunut, mutta pimeä operaatio leviää käsiin, kun amerikkalaiset paljastuvat ennen aikojaan. Lyhyen katutaistelun jälkeen Mason ja kumppanit päättävät ampua tiensä Castron luokse. Uhkarohkea suunnitelma on lähempänä mustaa huumoria kuin oikeaa operaatiota, mutta tulokset puhuvat puolestaan: Kuuban diktaattori puree lyijyä. Eihän sitä voinut etukäteen tietää, että vainoharhaisella El Presidentellä oli kaksoisolento! (Pelit 11/2010)
Kaiken paljastavalla Black Ops -arvostelullani on erityinen paikka spoilerihygieenikkojen sydämissä. Mitä voin sanoa puolustuksekseni? Ainakin sen, että kyse on kirjaimellisesti pelin ensimmäisestä tehtävästä. Castron makuukammariin rynnätään suunnilleen 30. peliminuutin kohdalla. Lisäksi historiallisessa kontekstissaan salamurhan oli pakko epäonnistua. En silti päästä itseäni ihan näin helpolla Black Ops -pälkähästä. Eihän edes ensimmäistä tehtävää sovi ilman kunnollista syytä kuvailla läpikotaisin. Perimmäinen syyni oli, että halusin ajaa pointtini perille.
Vastoin odotuksiani Black Ops ui iloisesti Call of Dutyn kangistuneita konventioita vastaan. Saman tympeän sotapullistelun sijaan siinä oli aidosti omaperäinen ja mielenkiintoinen juoni. Siihen verrattuna Modern Warfare 2 oli pelkkä epäkoherentti kokoelma erilaisia tilanteita. Black Ops -arvostelussani halusin viestittää konkreettisella tavalla kerrontatyylin vaihtumisessa. Seison valintani takana, vaikka neitseellistä pelikokemusta janoaville arvosteluni oli epäilemättä kauhistus.
Lopussa peli iskee kehiin sellaisen Kennedy-paljastuksen, että oksat pois! (Pelit 11/2010)
Okei, myönnetään, tuo ei ollut enää tarpeellista. Loppu oli niin hyvä, että innostuin liikaa.
Tapaus Assassin’s Creed II
Lopussa saatoin vain myhäillä hyväksyvästi, kun menneisyyden Ezio vastaanottaa tulevaisuuden Desmondille osoitetun viestin. (Pelit 12/2009)
Auts. Siinä vasta spoileri, joka jää elämään pelikriitikoiden aikakirjoihin. Siinä ei tyydytä vihjailemaan, vaan sanotaan suoraan mitä tuleman pitää. En sentään paljastanut viestin sisältöä, mutta mitä sitten, loppu oli monien mielestä jo täysin pilalla. Tämä ei liene mitenkään puolusteltavissa, eihän?
Alkuperäinen siilipuolustukseni perustui siihen, että arvostelu ei puuttunut viestin sisältöön. Se oli heikko veruke ja sain ihan aiheesta paskaa niskaani lukijoilta. Sanotaan, että aika on julma rakastaja, mutta tässä tapauksessa historia on kääntynyt edukseni. Sen enempää minulla kuin teillä lukijoillakaan ei ollut kaikkia faktoja pöydässä, kun Desmond-spoilerista nousi kohu.
Asian ymmärtäminen vaatii parin seikan avaamista. Ensinnäkin Assassin’s Creedit ovat pirun pitkiä pelejä. Ensimmäinen osa taisi kestää melkein 20 tuntia ja toinen reilusti yli.
Tarpeettoman mutkikas juoniasetelma selittää historialliset tapahtumat tietokonesimulaationa, jota ronkitaan esiin Desmond Miles -nimisen jokamiehen perimään kätketyistä muistijäljistä. Kun tällainen juonikuvio pantiin jo ykkösosassa alulle, sitä ei voi Assassin’s Creed II:ssa enää hylätä. (Pelit 12/2009)
Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun salaperäinen viesti viimein luetaan, Desmond-juonikuvio on junnannut paikoillaan yli 40 tuntia! Efekti on suunnilleen sama kuin olisit tuijottanut Disneyn Autot-julistetta miltei kaksi vuorokautta yhtä soittoa ja Martti puhkeaisi yks kaks puhumaan sinulle. Purkka putoaa takuulla suusta.
Siitä päästään toiseen tosi, tosi tärkeään seikkaan. Assassin’s Creedit ovat hyviä pelejä, mutta ne ovat suurimmalle osalle pelaajista yksinkertaisesti liian pitkiä. Ubisoftin tilastojen mukaan vain 40 prosenttia pelaajista jaksoi kakkososan loppuun. Valtaosa pelaajista jäi siis täysin pimentoon pitkäpiimäisen Desmond-stoorin yllätyshuipennuksesta. Vinkkaamalla lopusta etukäteen tein tietämättäni palveluksen.
Joskus tärkeä sanoma on käärittävä spoileriin, että se menee perille – jaksakaa peli loppuun, vaivannäkö palkitaan!
