Tapio Salminen joutui kolumninakkiin, kun Tuukka lähti loppuvuodeksi opiskelemaan. Kiitti!
* * * * * *
Internetin mahdollistama suora palaute on hieno asia, mutta kummankaan osapuolen ei pitäisi ottaa sitä liian vakavasti.
Jokainen nettifoorumeilla roikkuja tietää tilanteen: keskustelu etenee sivistyneesti, kunnes paikalle ilmestyy pari meuhkaajaa. Itsestään selvä trolli on itsestään selvä, mutta silti joku ei malta olla tarttumatta houkuttelevana pomppivaan täkyyn. Pian entinen älykäs mielipiteiden vaihto on kadonnut valtoimenaan vellovan juupas-eipäs-änkkäyksen ja nimienhuutelun ristituleen. Rintamalinjat on piirretty. Jokainen kuuluu joko meihin tai niihin toisiin, halusi sitä tai ei.
Muutaman päivän päästä suurin osa alkuperäisistä osallistujista on siirtynyt autuaammille keskustelupalstoille, mutta viharinki jatkaa itsensä ruokkimista. Siirrytään vielä hiukan ajassa eteenpäin, niin foorumia vilkaisemalla näyttää siltä, että olemassa on vain yksi totuus. Muuta mieltä olevat ovat pelifirmojen kätyreitä ja muuten vain huonoja ihmisiä.
Foorumeilla tappelu on vanha juttu, mutta mielipiteiden vahva polarisoituminen on puskenut pintaan vasta aivan viimeisen muutaman vuoden aikana. Ehkä muutos on tapahtunut vasta nyt sen takia, että internet nykyisessä muodossaan on ollut olemassa vasta pienen hetken. Vaikka netti on nykyään yhtä itsestään selvä asia kuin televisio, tarkoitti surffaaminen 20 vuotta sitten ihan jotain muuta kuin digitaaliaalloilla laskettelua. Suoraa yhteyttä pelintekijöihin, tai edes samasta pelistä kiinnostuneisiin harrastajiin ei ollut. Toki innokkaimmat haahuilivat puhelinlinjoja pitkin salamyhkäisissä nettipurkeissa, mutta sitä voi tuskin kutsua edes nykyisen yhteisöllisyyden esikuvaksi.
Olemme siirtyneet teollisen ajan jälkeiseen, uuteen ja uljaaseen sähköiseen demokratiaan, jossa kaikki voivat vaikuttaa kaikkeen ja saavat juuri sitä, mitä itse haluavat. Ja sitten mä heräsin, otsa hiestä märkänä.
Minulla on oikeus
E-demokratia kuulostaa sanana niin hienolta, että se kuuluu jokaisen bullshit-bingoa pelaavan bongauslistalle. Ideana se on vähintään yhtä korkealentoinen ja kaunis. Koska kuluttajien ja tuottajien välillä on ennennäkemättömän suora palautelinja, voisi lopputuloksesta kuvitella olevan hyötyä kaikille. Ihmiset saavat mitä haluavat, tuottajat kieriskelevät tyytyväisten asiakkaiden heille tyrkyttämissä rahoissa.
Parhaimmillaan se voi olla juuri näin. Pelialan viimeisin villitys, yhteisörahoitus, on kuin sähköisen demokratian kuvitteellisesta oppikirjasta. Joviaalit sankaripelinkehittäjät kiertävät ahneen lahtarijulkaisijan kokonaan ja tekevät pelinsä suoraan juuri sinulle, juuri sinun rahoillasi. Idea on niin nerokas, että voi vain ihmetellä, miksi sitä ei ole tehty vastaavassa mittakaavassa aikaisemmin.
Vastausta kysymykseen ei tarvitse etsiä nettifoorumeita kauempaa. Hyvä, tai oikeammin huono esimerkki on Tim Schaferin Kickstarter-menestyksen vanavedessä startattu Wasteland 2 -projekti. Brian Fargo sai rahansa kasaan muutamassa päivässä, mutta tällä hetkellä hän varmasti toivoo, että ei olisi kysynyt ihmisiltä mielipiteitä siitä, millainen peli Wasteland 2:n lopulta pitäisi olla. Keskustelun sijasta foorumeilla alkoi heti tappelu mitä pienimmistä asioista, joista jokainen on tietenkin jollekin elintärkeä. Hyödyllisen palautteen suodattaminen kaiken nörttiraivon keskeltä on haastava tehtävä.
Yhteisörahoituksen todellinen kakkamyrsky odottaa vasta tulevaisuudessa. Kun joku peleistä vihdoin ilmestyy, ei se mitenkään voi olla kaikkien toiveiden täyttymys. Mikä väkisin johtaa siihen, että hetken kuluttua näyttää siltä, että se ei oikeastaan tyydyttänyt ketään. Jokainen kaksi dollaria maksanut rahoittaja kun tuntee itsensä erityisen oikeutetuksi saada juuri sitä mitä hän tilasi, lahjoittihan hän aivan omia pennosiaan suoraan köyhälle pelintekijälle. Jos jo nykyään jokainen kuvittelee suoran palautteen tarkoittavan sitä, että hän on oikeutettu juuri siihen mitä itse halusi, niin yhteisörahoitus auttaa nostamaan saman harhakuvan toiseen potenssiin. Siinä metelissä ei enää pari foorumibannia riitä.
Sähköisen demokratian sijasta elämme sähköisessä diktatuurissa, joka koostuu pikkumaisten hirmuhallitsijoiden johtamista yhden hengen banaanivaltioista. Eihän tässä näin pitänyt käydä.
Miten niin en saa mitä haluan? Korjatkaa!
Jos oikein synkästi ajatellaan, uhkaa omaa napaansa tuijottava mukademokratia koko kulttuurin perusteita. Taiteen tuottamisen vahvimmassa ytimessä on vapaus kohauttaa, yllättää ja tehdä jotain erilaista. Lyhyesti sanottuna tehdä jotain omaa. Tämän vapauden peruspiirteisiin kuuluu myös se, että välillä lopputulos ei miellytä kaikkia. Se saattaa itse asiassa jopa suututtaa tai suorastaan inhottaa ja tuntua vastenmieliseltä. Mutta juuri siinä piilee taiteen syvin olemus: se luo vahvoja tunteita. Siksi sitä tehdään.
Nykyinen vahvasti joka paikassa meuhkaava, itsensä johonkin muuhun kuin saamaansa oikeutetuksi luuleva harmaa nettimassa vääristää pahimmillaan koko taiteen luomisprosessin. Ei taidetta, edes pelejä, voi suunnitella miellyttämään kaikkia. Siinä vaiheessa kun taiteilija rupeaa miettimään liikaa mitä yleisö haluaa, on peli jo menetetty. Luomisen vapaus on kadonnut ja lopputulos ei kosketa enää ketään. Jos joku tarvitsee tästä eläviä esimerkkejä, ei hänen tarvitse katsoa nykyistä yleisöllä etukäteen hajuttomaksi ja mauttomaksi testattua Hollywood-mössöä pidemmälle.
Viimeisin netin itseoikeutettujen jumalien vihan kohde on Mass Effect 3. Homma lähti tulille jo ennen julkaisua ilmoitetusta DLC:stä, jonka takia nettiyhteisö päätti Biowaren olevan paha riistokapitalisti ja Mass Effect 3:n olevan pelaamatta paska. Todellinen nörttipyörre syntyi lopusta, joka – herrajumala sentään! – vaati pientä tulkintaa eikä kirjoittanut kaikkea ranskalaisilla viivoilla auki. Tämä ajoi ihmiset vaatimaan lopun muuttamista uudella päivityksellä. Koko ajatus on niin naurettavan kaukana normaalitodellisuudesta, että se huvittaisi, jos se ei olisi liian totta. Pahinta on, että meuhkaajien nostaman metelin takia Bioware saattaa jopa antaa periksi. Toivon todella, että näin ei käy. Se olisi koko pelialan lopun alku.
