Ammattirikollisiksi Kane ja Lynch ovat harvinaisen kädettömiä: uusin keikka menee pieleen ennen kuin se ehtii edes alkaa.
Ensimmäinen Kane ja Lynch ei pelinä herättänyt suuria intohimoja muualla kuin Gamespotin toimituksessa, jossa kikkareen kasaan haukkunut toimittaja sai mielipiteensä takia kenkää. Pelin puutteista huolimatta hyvät päähahmot ansaitsevat toisen mahdollisuuden. Hitmaneista tutun IO Interactiven on paras näyttää, mihin antisankarit oikeasti pystyvät.
Mitä tapahtuu Shanghaissa, pysyy Shanghaissa
Ensimmäisen pelin alussa entinen palkkasotilas Kane ja nappeja vetelevä psykopaatti Lynch vihasivat toisiaan, mutta buddy-elokuvien perinteiden mukaisesti lopussa vaikeudet yhdistivät kaksi erilaista luuseria. Kaverukset eivät ole nähneet toisiaan pariin vuoteen ja Lynch on asettunut taloksi Shanghain alamaailmaan. Kane saapuu Kiinaan tekemään yhden viimeisen keikan, jonka turvin hän voi vihdoin jäädä eläkkeelle. Homma karkaa käsistä heti kättelyssä, ja pian koko suurkaupunki jahtaa kahta kalpeaa karkuria.
Miehen elämästä kertovia elokuvia tekevä Michael Mann on selvästi tanskalaisten suurin inspiraation lähde. Useiden Mannin leffojen tavoin Kane & Lynchin juoni on sopivan suoraviivainen selviytymistarina, jossa epäonniset antisankarit yrittävät tehdä mitä miehen on tehtävä. Kaksikko ei ole erityisen pidettävä, mutta se ei tarkoita, ettei heillä voisi olla hyviä päämääriä. Luvassa on miehistä tuskaa ja tapahtumia, jotka pitävät kiinnostuksen riittävän virkeänä lopputeksteihin asti. Juoni ei ole suurta taidetta, mutta se on kerrottu hyvin.
Taitavan tarinankerronnan lisäksi Kane & Lynchin vahvuuksiin kuuluu tiukan elokuvamainen tunnelma. Olennainen osa fiilistelyä on tavallisesta jenkkikaupungista edukseen erottuva Shanghai. Kiinalaisen metropolin kontrastit ovat voimakkaita ja paikalta löytyy niin surkeita slummeja kuin kiiltäviä marmoripalatseja ja taivaaseen kurkottavia pilvenpiirtäjiä. Pelityyli on pitkälti perinteistä putkijuoksua, mutta tunnelin maisemat vaihtelevat mukavasti. Urbaani miljöö istuu Mann-tyyliseen tunnelmointiin mainiosti. Ykkönen mokasi loppumetreillä, nyt tarina pidetään vain betoniviidakossa aina loppuun asti.
Kameran kautta teille
Kane & Lynchin omin temppu on dokumentaarinen kuvaustyyli. Perinteinen kolmannen persoonan tapitus on muutettu mukana raahautuvan kuvaajan digikameran silmäksi. Vastaavan idean kanssa on leikitelty jo useissa räiskinnöissä, mutta tanskalaiset uskaltavat mennä toteutuksessa pidemmälle kuin kukaan muu aikaisemmin. Lopputulos on samalla sekä pelin vahvuus että suurin heikkous.
Hyvänä puolena digikuvamainen jälki erottuu massasta ja tuntuu enemmän maanläheiseltä kuin käsin tehdyltä. Heiluva käsivarakamera yrittää parhaansa mukaan roikkua sankareiden perässä kuin oikea dokumentaristi ikään. Pimeässä kuvaan tulee enemmän kohinaa ja valot heijastuvat viivoina samaan tapaan kuin pienen videokameran linssistä. Kokonaisuus istuu erinomaisesti rosoisiin sankareihin ja muutenkin Michael Mannia lainailevaan tyyliin. Kuva on samalla kliinistä perusnäkymää uskottavampi ja elokuvamaisempi.
Huonona puolena rosoista ja keikkuvaa ulosantia on vaikea kehua kauniiksi, mutta helppo haukkua rumaksi. Kuva on täynnä ankeaa digikohinaa ja videokuvalle uskollista pikselöitymistä, joten kokonaisuus näyttää suttuiselta ja halvalta. Lisäksi kuva on pesty tasaisen harmaaksi, mikä tekee jäljestä latteaa katseltavaa. Tavallaan arvostan tekijöiden tinkimättömyyttä, mutta ehkä hiukan vähemmän täydellinen dokumenttityyli olisi näyttänyt paremmalta. Nyt komeat maisemat menevät hukkaan pikselimössön takia.
Osumia satelee
Viimeisen päälle säädetyn ulkokuoren alla sykkii perinteinen suojaräiskintä, jota piristävät keskimääräisiä idiootteja älykkäämmät viholliset ja Die Hard -tyylisesti joka paikassa hajoava lasi. Tekoäly osaa ajoittain vaihdella paikkaansa pelkän samasta kohdasta pällistelyn sijasta. Lisäksi vastustajat pyrkivät kiertämään sankarikaksikon selustaan tai ainakin sivustaan. Sinänsä saartamisessa ei ole mitään uutta, mutta Kane & Lynchissa vihut eivät lähde itsemurhapyrähdyksiin kesken kaiken, vaan jopa odottavat, että sankari on lopettanut tulituksen ja kyykistynyt piiloon. Merkittävä ero saa vastuksen tuntumaan uhkaavammalta ja tekee tutusta terveyden takaisin huohottamisesta normaalia riskialttiimpaa puuhaa.
Liikkuvat vastustajat ja laukausten rikkoma ympäristö tuovat räiskintään mukavaa tekemisen meininkiä, mutta kaikki ei ole pelkkää auvoa. Aseet ovat harmittavan munattomia lussuja, joilla ei tahdo osua mihinkään muutamaa metriä kauempana olevaan. Yhdistelmä on raivostuttava ja syö muuten hyvin mietityn paukuttelun ja koko pelin tehoa huomattavasti.
On oireellista, että muka suurimmalla osuma-alueella varustettu haulikko on pelin paras ase, sillä se kylvää tehokasta tuhoa myös kauempaa. Valitettavasti sen ammusmäärä on niin pieni, että suurin osa räiskinnästä täytyy hoitaa helpommin saatavissa olevilla rynnäkkökivääreillä. Niillä kohdetta kuin kohdetta jyystetään väsymiseen asti, ellei juokse aivan liiveihin ja tunge piippua kiinni vatsaan. Ilmeisesti pelin ammusten teho vähenee merkittävästi jo muutaman metrin ilmalennossa.
Heikko osumatarkkuus rasittaa vain pelaajaa. Vartijat napsivat osumia toiselta puolelta lentokenttää ennen kuin sankari edes kunnolla näkee nurkan takana kykkivää ampujaa. Tämä on samalla yksi suttuisen grafiikan lisäongelmista: pikselimössön takia harmaasta kuvasta ei tahdo erottaa mikä on vihollinen, mikä oven vieressä makaava roskis.
Kaverille kanssa
Ykkösen tavoin Kane & Lynch on kuin tehty co-op-toimintaan ja kaverin kanssa pelaaminen on viihdyttävää touhua. Vihollisten fiksuuden takia suojatulen ja sivustaan kiertämisen käytöllä on oikeasti merkitystä. Yksinpelissä taktiikoita ei pääse käyttämään yhtä hyvin, vaikka tekoälykaveri imuroikin välillä kiitettävästi tulta puoleensa.
Co-opin lisäksi pelissä on kolme erilaista moninpelitilaa, joiden perusidea on tuttu edellistä osaa tahkonneille. Kaikissa rikolliset ryöstävät rahakuljetuksen ja yrittävät päästä karkuun mahdollisimman suuren rahamäärän kanssa. Koukkuna omien ampuminen on sallittua, sillä teloitetun kaverin rahat saa itselleen. Ykkösessä idea toimi hyvin, mutta kakkosen moninpeliä ei arvosteluversiolla pystynyt vielä testaamaan. Bottien kanssa pelattavan harjoittelumoodin perusteella moninpeli ainakin vaikuttaa lupaavan vauhdikkaalta.
Kane & Lynch 2 on äärimmäisen ristiriitainen kokemus, koska hyville puolille löytyy aina joku ärsyttävä vastavoima. Suoraviivaisen tarinan kanssa viihtyy, mutta toisaalta yksinpeli kestää vain kuutisen tuntia. Dokumentaarinen tyyli on samalla aikaa sekä hieno mutta myös ankea. Räiskintä on toisaalta helvetin munatonta ohiampumista, mutta toisaalta viholliset tekevät siitä palkitsevaa. Normiräiskintää odottavan ainakin kannattaa jättää peli väliin.
Ehkä kolmas kerta sanoo vihdoin toden.
75
