Tuukka Grönholm on saanut viime aikoina eniten räksytystä Puzzle Questin pelaamisesta. Nintendo DS pysyi pitkään duunimatkakoneena, mutta nyt kone kourassa maataan sohvalla, vaikka imuroida pitäisi.
* * * * *
Käsikonsolit on perinteisesti nähty Nintendon bisneksenä, johon muiden ei kannata tuhlata aikaa eikä resursseja. Todellisuus on jo nyt toinen.
Konsolisota on ohi ennen kuin se ehti alkaa, sillä markkinoiden ykkönen on Nintendo DS. Fakta on saanut useammankin PC-vaikuttajan kilistelemään tuomiokelloja kotikonsoleiden kuoleman merkiksi ja julistamaan, että tulevaisuudessa konsoli tarkoittaa kannettavaa pelikonetta eikä perinteistä televisioon liitettävää vehjettä.
Fantasiassa nykyistä seuraavan sukupolven konsolit hinnoittelevat kilpavarustelussa itsensä ulos markkinoilta. PS3 koetaan jo nyt kalliiksi, vaikka se maksaa vain PC:n huippunäytönohjaimen verran.
Japanissa myyntilistoille on enää vaikea tunkea muilla kuin käsikonsolipeleillä. Tiedolla on merkitystä, koska Japanin nykyisyyden uskotaan peliteollisuudessa olevan länsimaiden tulevaisuutta.
Japanin rooli markkinakompassina on männävuosia suurempi jo kulttuuriheiluriteorian mukaan. Jatkosodan elänyt sukupolvi oli ymmärrettävästi kallellaan Saksaan, vastaliikkeenä hippinuoret Neuvostoliittoon, kasarilapset luottivat Amerikan rauhanohjuksiin ja nykyjunnut Japaniin. Japani on lähitulevaisuuden kulttuurituonnin päämaa, ja vaikutus näkyy Suomessakin jo nyt esimerkiksi animen ja mangan nousuna.
Ykkönen ristivarmistuksella
En silti usko käsikonsoleiden syövän television alla nököttäviä pelikoneita tai kehitys vaatii ainakin rajun asennemuutoksen teollisuudelta. Pelintekijät näkevät käsikonsolipelit edelleen eräänlaisena riskinhallinnan välineenä, eivät päätuotteena.
Harva pelifirma keskittyy käsikonsolipeleihin. Niitä vain optimoidaan muille firmoille tai tehdään isompien projektien välissä. Vaikka seuraavaan huippupeliin vasta ohjelmoidaan runkoa ja valmistaudutaan varsinaiseen pelin tekemiseen, parikymmentä ydintyyppiä on pidettävä firmassa ja mielellään palkattuina. Pelijulkaisun vartoessa jossain parin vuoden päässä leipä irtoaa sillä välin käsikonsolipelistä.
Esimerkiksi PS3:n superkoneimagoon lähtemättömästi kuuluvaa Killzone-räiskintää tehdään edelleen, mutta kehitystyön ohella Guerrilla hankki lisätuloja PSP:n Killzone-räiskinnästä. Hyvä, että hankki, sillä peli on selkeästi PSP-julkaisuiden kärkikaartia.
Vihreää viivan alla
Jos käsikonsoleista on todella ravintoketjun valtiaiksi, pelintekijöiden ja julkaisijoiden pitäisi käyttää hyväkseen nykyinen tilanne. Xbox 360, PS3 ja Wii eivät ole vielä pystyneet vakiinnuttamaan asemaansa markkinoilla sellaiseksi, että pelin julkaisematta jättäminen koneelle olisi puhdasta typeryyttä.
Asia on pikemminkin päinvastoin, sillä PS3-pelin julkaiseminen on taloudellisesti silkkaa hulluutta. Team Ninja -pomo Tomonobu Itagakin nyrkkisäännön mukaan noin kahden vuoden kehityssyklillä nykykonsolipelin pitää myydä 500 000 kappaletta, jotta peli pääsisi edes nollille. Konekantojen huidellessa vasta jossain miljoonien kieppeillä temppu jää liki mahdottomaksi.
Arvioijasta riippuen noin 40 miljoonan Nintendo DS:n ja 20 miljoonan PSP:n kanta on huomattavasti kiinnostavampi kohderyhmä. Käsikonsoleille pelin tekeminen on kuitenkin moninkertaisesti nopeampaa ja halvempaa kuin kotikoneille. Vikkelimmillään valmista syntyy kuukausissa. Vaikka Nintendo DS -peliä vääntäisi pari vuotta, tiimiin ei tarvita viittäkymmentä tekijää, vaan alle puolet riittää. Se laskee kustannuksia entisestään.
Ilmaismainoksia netissä
Käsikonsolipelien ongelma tosin on tismalleen sama kuin vahvuus. Julkaisijoiden näkökanta käsikonsoleihin on pikemminkin kirjanpidollinen kuin pelillinen. Se näkyy jo siinä, että harvaan (jos yhteenkään) käsikonsolipeliin keskitetään sellaisia markkinaponnisteluja hypen rakentamiseksi kuin isovelikoneisiin.
Edelleen odotetuimmat AAA-pelit ilmestyvät PS3:lle, Wiille tai Xbox 360:lle. Käsikonsoleiden kakkoskansalaisuus näkyy esimerkiksi siinä, että olen tasan kerran käynyt käsikonsolipelin hyperetkellä.
Moisia harvemmin edes tarjotaan, sillä maailma on sikäli muuttunut, että netti on korvannut pelilehdet ennakkomarkkinointikanavana. Lehdet eivät kelpaa enää edes starttimoottoriksi, sillä pisinkään kehuartikkeli ei luo puskaradioon samanlaista positiivista hyrinää kuin onnistunut nettivideo.
Bonuksena videon lupauksista, tai ainakaan sen luomista mielikuvista, ei tarvitse lunastaa kuin grafiikka. Käsikonsoleilla moista ei voi (vielä) tehdä, koska legoukkojen marssia ei kukaan odota vuosikausia. Seuraava suuri GTA on kotikoneiden versio, ei käsikonsolimalli.
Juuri tekniikka saattaa jättää käsikonsolipelit kakkoskansalaisen asemaan, sillä pelintekijät ovat useimmiten yhdenlaisia insinörttejä. Fiilis syntyy siitä, miten hienosti kolmiulotteinen donitsi pyörii missäkin koneessa.
Silmukka on valmis
Tosin omalta kannaltani hypen puute jättää tilaa löytämisen ilolle. Kotikoneiden pelit pureksitaan usein jo ennakkoon luuydintä myöten, jolloin jo ennen pelaamista on aika tarkasti tiedossa suuntaviivat siitä, millainen kokemus on edessä.
Käsikonsoleissa ennakkojuttujen harvinaisuus, ja viimeistään julkaisuiden massiivinen määrä, peittävät tehokkaasti helmet. En edes tiennyt Puzzle Questin olemassaoloa ennen kuin Sillanpää sitä oikeutetusti kehua retosteli. Vaikka pessimistinä en koskaan pety, positiiviset yllätykset ilahduttavat aina.
Käsikonsoleiden marssille eturiviin on vain yksi este, ja se on asenne. Ei edes pelaajien vaan tekijöiden. Japanissa konsolit ovat lyöneet läpi, koska pelaamisen kulttuuri on siellä tyystin erilainen kuin meillä. Japanissa pelit ovat aina saaneet olla pelejä, länsimaissa ja varsinkin Suomessa hitiltä vaaditaan muutakin. Meillä pelatuimmat genret ovat edelleen räiskinnät, rooli-, ajo- ja urheilupelit. NHL:ää, Pro Evoa tai Oblivionia ei pariin vuoteen saa sujuvasti käsikoneeseen, joten hautakivi-isku jäänee vielä tekemättä DS:ltä.
Ennustaminen on paras tapa saada itsensä vaikuttamaan idiootilta, joten sitähän on pakko yrittää jälleen. Käsikonsolit eivät mullista pelikulttuuria vaan jatkavat osana pelaamisen kirjoa, vieläpä roolissa, joka niillä on aina ollut. 2000-luvulla käsikonsolit ovat 1980-luvun elektroniikkapelejä.
PSP tai Nintendo DS ostetaan vain muutamaa avainpeliä varten eikä niille ole tarkoituskaan hankkia pelikirjastoa. Keski-ikäistyvässä kaveripiirissäni kangistuvat sormet ja kaihiset silmät eivät edes taivu Tekkeniin tai Super Marioon pikkuruudulta miniatyyrinapeilla vaan Age of Empires tai Zuma-väännös Action Loop miellyttävät enemmän.
