James Bond korkkaa pullon Velvet Clique -shamppanjaa ja saa sormiaan näpsäyttämällä naisen. KGB:n Maksim Rukovin elämä on huomattavasti karumpaa: juomana on kitkerä votka ja nainen hyväksyy vain dollareita. Etukäteen.
Paikka: Neuvostoliitto. Aika: perestroika.
Maksim Rukov on juuri saanut siirron GRU:sta KGB:n osastolle P, jonka tehtävä on tutkia KGB:n sisäistä korruptiota. Eversti Volkov nakittaa Rukovia yksityisetsivä Golitsinin murhalla, sillä tapaukseen saattaa liittyä joku KGB:stä. Mutta rutiinijuttu alkaa paisua kuin imperialistien rappio: juttuun alkaa sotkeutua itämafiaa, lihakaupan koukuissa riippuvia ruumiita, huumeita, väkivaltapornovideoita, KGB:n riveissä piileskeleviä rikollisia, outoja salaliittoja, Maksimin vanhempien murha Afganistanissa ja vanhoillisen siiven vallankaappausyritys Gorban pään menoksi.
Dunesta tuttu Cryo on tehnyt KGB:stä staattisiin ruutuihin pohjautuvan seikkailupelin, joka muistuttaa vahvasti ryhmän edellisen pelin Dunen "seikkailuosuuksia". Animaatiota ei tällä kertaa pahemmin ole. Graafisesta ulkoasustaan huolimatta KGB on lähinnä sukua tekstiseikkailuille, joskin sanaakaan ei, Leninin kiitos, tarvitse kirjoittaa, vaan peli sujuu hiirellä eikä yhtään hassummin sujukaan. Eläköön proletariaatin kekseliäisyys!.
Käyttöliittymä on hyvä. Oikealla hiirennappulalla esiin ponnahtaa toimintomenu, joka on eri inventaario- ja toimintaruuduissa. "Älykäs osoitin" vaihtuu automaattisesti osoittamaan esineelle tms. suoritettavaa perustoimintaa, kuten vaikka KATSO ja MENE. Mikäli kursori vilkkuu, sisältää tarkastelun kohde jotain mukaanotettavaa. Menusta löytyy myös eksoottisempia toimintoja, kuten KUUNTELE, TAPPELE ja PIILOUDU, sekä ruumiiden liikuttelemiseen tarkoitettu SIIRRÄ. Liittymässä on pikkaisen oudohkoja juttuja: esineet otetaan LOOKilla ja USE-toiminnolla saa käsiteltyä vain asioita, joita ei voi ottaa, kuten WC-pönttöjä. (Da, KGB:ssä joutuu työläisluokan James Bond välillä suorittamaan luonnollisia tarpeitaan, jottei kierrätetty votka valahda punteista ulos).
Keskustelu sujuu menuista vaihtoehtoja valitsemalla, mutta ihmisiä ei kannata turhaan ärsyttää, ettei peli pääty lyhyeen. Toisaalta taas pitää oikeaan aikaan olla armoton KGB-upseeri.
Erillisessä inventaarioruudussa voi esineitä katsoa, ottaa, käyttää ja tuhota. Esineitä ei kovin vapaasti voi käyttää ihmisiin vaan pääasiassa toisiinsa. Melkoinen osa tavaroista on vielä täysin turhia pelaajan kiusaksi.
Kuolema (tai saman asian ajava "siirto muihin tehtäviin") korjaa satoa masentavalla taajuudella ja raakuudella, joskin koiranruuaksi joutuminen, snuff-videon miespääosa ja muut vähemmän mukavat veivinheittotyylit kommentoidaan vain tekstimuodossa. Onneksi Cryon pojat ovat ottaneet helposti kuolemisen huomioon, sillä BACKTRACKilla pääsee muutaman siirron taaksepäin, valitettavasti joskus samaan mattitilanteeseen, jota yritti välttää. Tallennettuja tilanteita on vain neljä, mikä on liian vähän. Outo, eikä edes niin käyttökelpoinen ominaisuus on REPLAY, jolla pääsee selaamaan toimintojaan varsin pitkälle taaksepäin.
Cryo puristi Duneen vallan erinomaista grafiikkaa ja ääntä, mutta KGB ei ole onnistunut yhtä hyvin. Hahmojen lähikuvakarikatyyrit ovat onnistuneita ja sopivan neuvostohenkisiä, mutta muuten grafiikka on keskitasoisen näköistä. Animaatiota ei ole lainkaan: huoneeseen saapuva henkilö esimerkiksi ilmestyy paikalle kuin Enterprisen siirtämänä. Itse asiassa se ei hirveästi kuitenkaan haittaa. Ääniefektejä ei ole, mutta kuudesta kappaleesta koostuva taustamusiikki on huimasti keskitasoa parempaa.
Esteettisenä elämyksenä ei KGB siis ole vavahduttava kokemus, mutta pelissä on erittäin vahvoja pointteja: juoni on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava. Paranoidinen tunnelma saa istumaan tuolin reunalla ja vaikeustaso on sitä luokkaa, että aivoparat saavat palovammoja. Ranskalaiseen tyyliin KGB sisältää hillittyä ja hyvin peliin sopivaa huumoria, ja välillä välähtävä raakuus tasapainottaa sopivasti.
Vaikka käyttöliityntä tuntuu turhan rajoittavalta, viehättää KGB:ssä sen realistisuus. Ongelmat eivät ole surrealistia, vaan vaikeudestaan huolimatta aivan järkeenkäypiä (ja tuntuvat itsestäänselvyyksiltä jahka ne on selvittänyt). Vaikeustasoa lisää ajan kuluminen: tietyissä paikoissa on oltava jokseenkin oikeaan aikaan tai peli pysähtyy kuin toveri Kanan lento.
KGB on onnistunut peli, mutta vaatii pelaajalta sitkeyttä, älyä, nokkeluutta ja ennen kaikkea kielitaitoa.
83
