Vihdoin viimein Magnetic Fieldsin mainiot ohjelmoijapojat purskahtavat maankamaralle uudella luomuksellaan: parin vuoden odotus palkitaan tasohyppelyllä Kid Chaos.
Jo vuosi sitten näkemäni demo vakuutti: maisemat vierittyivät hurjan näyttävästi, väriä oli riittävästi ja hahmon ohjattavuus tuntui luontevalta. Sittemmin sinisukkainen kissa on saanut tehdä tilaa pönäkälle nuijapäälurjukselle ja pelin nimi on muuttunut Kit Viciouksesta Kid Chaokseksi. (Miksi ei Kid Vicioukseksi?)
Kehystarina on vastenmielisen väkisinympätyn makuinen, mutta käsittämättömyydessään jollakin järkyttävällä tavalla hellyttävä. Kid Chaos on kuka tahansa tavallinen luolapoika, jonka pahat tiedemiehet tulevaisuudesta kidnappaavat kivikaudelta jonnekin ensi vuosituhannelle. Hänet pakotetaan muodinmukaisiin vetimiin ja hänen reaktioitaan seurataan tieteen nimissä. Jostain kumman syystä hän saa kuitenkin pitää patukkansa.
Jossakin A.E.C:n (Artificial Environment Centre) toimitalon vihoviimeisessä sopukassa säilytetään vapauteen vievää aikakonetta. Voimakkaat suojakentät estävät pääsyn sen luo. Kuinka ollakaan, näiden mystisten kenttien energianlähteet on piilotettu Kidiä ympäröiviksi virtuaalimaailmoiksi! Jos hän panisi patukkansa viuhumaan ja tuhoaisi tarpeeksi tavaraa kustakin maailmasta, hän eliminoisi suojakentät ja pääsisi käsiksi aikakoneeseen ja ansaitulle kotimatkalle. Huh, huh.
Virtuaalimaailmat tasohypellään sutjakkaasti kohti kunkin vaiheen maalia, exitiä. Kaikki mahdollinen rikkoutuva on särjettävä, jotta exit avautuisi. Alkupään kentissä aivan kaikkea ei tarvitse tuhota, mutta myöhemmissä vaiheissa lähes jokainen kohde on löydettävä ja rikottava. Alati kiristyvä aikaraja tekee tehtävän yhä vaikeammaksi.
Maailmankaikkeus on jaettu viiteen maailmaan, salaisesta puutarhasta aloitetaan ja rauniokaupunkiin päädytään. Jokainen maailma on lisäksi jaettu kolmeen vaiheeseen ja lopputehtävään. Perinteisten loppuhirviöiden sijasta taistellaan aikaa vastaan simppeleissä pikku peleissä _ kaikki on jälleen eliminoitava, jotta etenemään pääsisi. Onnistuneen suorituksen jälkeen pelaaja palkitaan salasanalla.
Kid Chaokseen on helppo tarttua. Kontrollit tuntuvat luontevilta, vauhtia riittää ja pelattavuuskin tuntuu olevan kohdallaan. Magnetic Fieldsin Andrew Morris ja Shaun Southern ovat repineet perus-Amigasta kaiken mahdollisen irti. Kid Chaos on yksi upeimmin ohjelmoituja Amiga-pelejä kautta aikojen.
Toisessa maailmassa jokin alkaa kuitenkin tökkiä. Toksisen Erämaan ei toki tule ollakaan maailman miellyttävin paikka, mutta tuon vaikutelman perillevieminen pelaajaparan aivoihin pelattavuuden kustannuksella on huono ratkaisu. Maasta pongahtelevat piikit, limapallosten aiheuttamat äkkikuolemat ja toisen kentän tiukka aikaraja kiristävät pinnan pinkeäksi.
Lelutehtaassa tunnelma hieman hilliintyy, mutta sen viimeisen rikottavan katulyhdyn etsiminen hehtaarikentistä alkaa käydä työstä. Ja vaikka huliganistiset halut saisikin tyydytettyä, on vielä löydettävä reitti exitiin ja seuraavaan vaiheeseen.
Kid Chaos on designiltaan hurjasti velkaa Sonicin ensimmäiselle seikkailulle. Kloonista ei ehkä sentään kannata puhua, mutta Sonicin vihaajille tätä peliä ei voi suositella. Sonicin etu oli sutjakka pelattavuus, joka kostautui liiallisena helppoutena. Kid Chaos ei ole taatusti liian helppo, mutta pelattavuudeltaan paikoin tuskastuttava, turhauttava.
Krediittilistan mukaan ääniefekteistä huolehtinut hemmo on samalla Kid Chaoksen ainoa pelitestaaja. Yhden testaajan käyttö on aina vaarallista, pelin pirullisuuksille sokeutuu helposti. Sääli, sillä kunnollisella hinkkauksella tästä pelistä olisi helposti saatu Amigan kaikkien aikojen paras tasohyppely. Nyt Chaos Kid jää keskisarjan tarpojaksi, ikuiselle kotimatkalle jonnekin Lelutehtaan ja Teknolinnakkeen välille.
75
