Pelien kutsuminen taiteeksi vaatii termin rankkaa pahoinpitelyä. killer7 pääsee tähän asti lähimmäksi, mutta unohtaa matkalla, että pelissä pitää olla myös pelattavaa.

Peliteollisuus ei enää ota riskejä, vaan tuottaa viimeisen päälle laskelmoituja massatuotteita. Onneksi välillä jonkun hullun pelikehittäjän annetaan kokeilla siipiään. Useimmiten lepatusta kuuluu Japanista, jossa löytyy markkinoita mitä hämärämmille viihdevirityksille.

killer7:n perusidea kuulostaa kokeelliselle pelille sopivalta: toimintaseikkailun pääosassa on pyörätuoliin sidottu vanha mies, joka kuuden sivupersoonansa ansiosta onkin maailman tehokkain salamurhaaja. Tai siis salamurhaajatiimi tai jotain.

Sivupersoonat eivät elä vain isäntänsä mielessä, vaan ne muuttuvat lihaksi ja vereksi. Salamurhaajasivupersoona ajaa takaa maailmaa vainoavaa terroristipomoa, joka viruksella muuttaa kansalaisia psykoottisesti hihitteleviksi käveleviksi pommeiksi. Kuulostaako riittävän hämärältä?

Hainnahkamies ja persikkatyttö

Ranskalaiset lanseerasivat aikanaan supercool-käsitteen, mutta vasta japanilaiset ovat sisäistäneet sanan merkityksen. Äärimmäisyyteen ja sen yli hiottu tyylittely vaatteilla ja musiikilla, oikeastaan kaikella mahdollisella, on oma taiteenlajinsa. killer7 siirtää hip-tyylin elokuvista ja popmusiikista peleihin.

Tuotantoarvot ovat kohdallaan ja audiovisuaalisesti killer7 on kiillotettu lähes puhki. Sarjakuvahenkinen cellshading-grafiikka ei ole enää uutta, mutta sen käyttö on viety uuteen äärilaitaan. Maailma on virtaviivaistettu yksinkertaisen upeaksi valon, varjon ja värin leikiksi. Kuvan selkeä kontrasti tuo mieleen Frank Millerin ensimmäisten Sin City -albumien puhtaan, kursailemattoman ilmaisun.

Tyylikäs kuva myös liikkuu näyttävästi. Hahmot on animoitu elävästi ja pelimoottorilla tehdyt välianimaatiot on ohjattu hienosti. Valmiit kuvakulmat valitaan hyvin, ja ne auttavat luomaan hämärän vinksahtanutta tunnelmaa. Pienet kuvakulmien vaihtelut säätävät fiilistelyä hienosti ahdistavasta kevyempään.

Äänissä kaikki on yhtä hyvässä reilassa. Konebiiteillä rytmiteltyä jatsahtavaa musiikkia annostellaan sopivasti tunnelmallisten tehosteiden kanssa. Mitään ei ole liikaa, vaan paketti pysyy hienosti tasapainossa. Ääninäyttelijät ovat erinomaisia, erityisesti killer7-ryhmän johtajan ääni sopii täydellisesti hahmon Clint Eastwood -henkiseen olemukseen.

Valopyssy unohtui paketista

Mihin upeaa runkoa käytetään? Valitettavasti ei oikein mihinkään. Kuten taiteilijoilla joskus on tapana, tekijät ovat keskittyneet liikaa muotoon varsinainen sisällön kustannuksella.

Kaiken kuorrutuksen alla killer7 on loppujen lopuksi äärimmäisen yksinkertainen ja suoraviivainen peli, joka toistaa samaa kaavaa tehtävä tehtävältä. Se on valopyssyräiskintä ilman valopyssyä.

Kentät ovat suoraviivaisia ampumaratoja, joissa viholliset liukuvat kohti pelaajaa. Maalitaulut täytyy tuhota ennen kuin ne ehtivät sankarin luo, sillä kosketusetäisyydellä kävelevät pommit räjähtävät. Valopyssypelien tyyliin kohteilla on yleensä joku hohtavalla pisteellä merkitty heikko kohta, johon tähtäämällä pommi heittää kertalaakista virittimensä nurkkaan.

Äärimmäisen yksinkertaiset kontrollit korostavat killer7:n putkimaisuutta. Yhdellä napilla liikutaan eteenpäin ennalta määrätyillä kiskoilla, toisesta käännytään kannoillaan. Ampumista varten kuvakulma siirtyy hahmon silmiin, mutta silloin ei voi liikkua. Välillä eteen tulee risteyksiä, joissa haluttu suunta valitaan esiin ponnahtavasta valikosta.

Paljon melua tyhjästä

Mukaan on yritetty saada vaihtelua seitsemällä sivupersoonalla ja yksinkertaisilla ongelmilla. Persoonien välillä voi vaihdella koska tahansa ja jokaisella on oma erikoiskykynsä, jonka avulla selviää muuten mahdottomista kohdista. Ongelmakohdat on kuitenkin selitetty puhki kartan kuvakkeilla, joten jäädäkseen jumiin pelaajan täytyy olla typerän lisäksi vielä sokea.

Koukuksi tarkoitettu persoonien kanssa pelleily ei innosta, koska seitsemästä hahmosta vain pari on käyttökelpoisia. Loput jäävät heikon tulinopeutensa ja hitaan latausanimaationsa takia turhiksi statisteiksi. Ominaisuuksia voi viritellä tehokkaammiksi pelin edetessä, mutta se ei poista ongelmaa.

killer7:ssä tyyli on kävellyt tarkoituksen yli design-avokkailla. Tuotantoarvot ovat suosittelulätkän arvoisesti kohdallaan, mutta varsinainen peli on lopulta vain yksinkertaista putkiräiskintää.