PS3-fanien ei enää tarvitse olla kateellisia Halo 3:n takia – Killzone 2:n moninpeli on täyttä terästä. Ja betonia. Korttelikaupalla betonia.
Tunnelma on nettisodassa vähintään yhtä tärkeässä asemassa kuin yksinpelissä: fiilis survoo pikkupuutteet ja hiomattomat särmät marginaaleihin. Killzone 2:n moninpelissä (yksinpeli: Pelit 2/09, 82 p) piisaa tunnelmaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita vaikka kahden FPS-räiskinnän tarpeiksi. Kun aseiden repivä rätinä, komeat räjähdykset ja upseerin mouhoaminen naitetaan 32 liipaisinherkkään pyssymieheen, aika ei käy pitkäksi Helghanin sokkeloisissa betonislummeissa.
Kahakat säilyvät maukkaan hektisinä alusta loppuun, sillä kupsahtaneet taistelijat syntyvät takaisin areenalle ja henkilökohtaiset kokemuspisteet edistävät yritteliäisyyttä tilanteesta riippumatta. Suosituin taistelumuoto on monipuolinen ja vajaat puoli tuntia kestävä warzone, joka kierrättää näppärästi lennosta kaikki pelitilat. Johtoporras ilmoittaa radiolla tavoitteet, tutka näyttää maalien yleisen sijainnin ja kello tehtävän aikarajan. Keikat ovat tappokisoja, tietyn vihollisen metsästystä, kohteen räjäytystä tai suojelua ja lipunryöstömäistä propagandakaiuttimen kuljetusta. Nokkelan systeemin ansiosta taistelualueen kiintopisteet vaihtuvat kiitettävään tahtiin.
Soturit etenevät realistisen verkkaisesti hölkkäämällä, joten selustan varmistaminen ja vihollisten edesottamusten ennakointi on quakemaista pomppupupuilua tärkeämpää. Etenemistä nopeuttavassa juoksussa käsien vatkaaminen estää ampumisen. Ravaamisesta on hyötyä aukeilla paikoilla ja katujen ylityksissä. Toisin kuin yksinpelissä, suojan taakse kyyristynyt taistelija näkee lähinnä seinää ja kurkkaukset ovat pannassa. Staattisen suojahipan merkityksen minimointi nostaa nujakan temmon miellyttävän korkeaksi, vaikka liikkuminen ei olekaan hyperaktiivista poukkoilua.
Kroonisen ammuspulan myötä pyssy sanoo tiukassa tiimellyksessä ennen pitkää klik. Nou hätä, sillä rajalliset ammusvarastot terävöittävät toimintaa. Siinä oli tekemisen meininkiä, kun röpötin rynkkyni tyhjäksi, siirryin pistooliin ja pöllin hetken päästä ISA-uhrini haulikon. Ankarassa tulituksessa kuolema tulee kaikille tutuksi, mutta turpeeseen tuiskahtaminen ei ole peruuttamatonta, jos lähistöllä päivystää aktiivinen kenttälääkäri. Vaikeasti haavoittuneiden lopettaminen on vähemmän yllättäen sen verran yleistä, että etulinjassa ei tarvitse odotella lekuria.
Kokeneita konkareita
Taistelualueet vaihtelevat kompakteista tukikohdista laajoihin ulkoilmakenttiin. Areenojen koosta riippumatta niissä on runsaasti sokkeloita, avointa lääniä, korkeuseroja ja taistelun rytmille tärkeitä pullonkauloja. Maisemat ovat yksinpelin tapaan teknisesti vakuuttavaa jälkeä: yksityiskohtia ei säästellä ja korkealta paikalta näkee kaikkialle. Helghanin metallista, betonista ja punaisesta hiekasta koostuvat miljööt ovat ankeita, ikäviä ja monotonisia. Tietoisesti valitusta tyylistä huolimatta väriläiskät siellä sun täällä helpottaisivat suunnistusta.
Kapea paletti auttaa vihollisten tunnistamisessa, mikä jää helghanien punaisten silmikkojen ja ISA:n sinisten radioiden varaan. Nurinkurisesti vihollisten havaitseminen on sitä helpompaa, mitä kauempana he ovat, sillä valotäpliä korostetaan etäisyyden kasvaessa. Lähitaistelussa tilanteen arvioimiseen menee alussa pari sekuntia, mikä johtaa hengenlähtöön. Silmä harjaantuu ajan kanssa, mutta nyypillä on hetken vaikeaa. Pitkän matkan niittien havaitsemista helpotetaan värikoodien ohella ammusten ja kranaattien valojuovilla.
Pitkäjänteistä kiinnostusta ja addiktiota ylläpidetään mainiolla tasosysteemillä, joka noudattaa sotilasarvoja. Mitä hienompi titteli, sitä enemmän ase- ja roolivaihtoehtoja. Perussolttu aloittaa rynkyllä ja kranaatilla, kokeneemmat parantavat kamuja ja pystyttävät automaattitykkejä – kuolleen kapteenin sinkoa saa tietysti lainata taistelutantereella. Pisteitä kerätään tapoista ja tehtäväkohtaisista tavoitteista, kuten alueenvaltauksesta ja salamurhan kohteen teilaamisesta. Erän voittaneen joukkueen sotilaat saavat pisteensä puolitoistakertaisina. Tietyn tyyppisistä tapoista ja sankarisuorituksista irtoavat kunnianauhat palkitaan tuplarooleilla ja muilla erikoisuuksilla.
Ainoa suurempi vika on ajoneuvojen puute – kiinteitä kk-asemia, ilmatukea ja lentäviä robottitykkejä ei lasketa. Miljöiden visuaalinen monotonisuus ei ole suuri juttu, sillä kentät ovat muuten hyvin suunniteltuja ja monipuolisia. Ohjelmiston kaatumisia ja yhteyden katkeamisia esiintyi hiukan keskimääräistä enemmän, mutta ei mitenkään häiritsevästi.
Killzone 2:n moninpeli on viihdyttävää, räväkkää ja audiovisuaalisesti rehvakasta touhua. Sen ei tarvitse häpeillä muiden konsoliräiskintöjen seurassa. Tappoalue 2 kiilaa suoraan Halojen ja Call of Dutyjen rinnalle.
88
