Hollantilainen Guerrilla peilaa kansakunnan kipupistettä, sillä natsit vainoavat jopa avaruutta.
Tulevaisuudessa vastakkain ovat USA, ei kun ISA, ja Helghastin avaruusnatsit. Fasistit eivät rakasta vapautta, joten ISA tekee ennaltaehkäisevän hyökkäyksen hellareiden kotiplaneetalle.
Vaikka ihmiskunnan tulevaisuus on tähdissä, käydään maasodat vielä 2000-luvun asein ja ajoneuvoin. Karuun kaupunkisotaan keskittyvä Killzone 2 onkin modernin sodan räiskintä scifi-maustein. Mikään Call of Duty se ei silti ole, vaan Killzonessa taistellaan oikeasti. Putkessa toki, mutta ei tarkistuspisteeltä toiselle riskillä rynnien, vaan varovasti, tappavaa vihollista vastaan taistellen.
Taisteluiden etäisyydet ovat lyhyitä ja tuliannokset suuria. Luodit viheltävät vasta, kun vihollisen silmänvalkuaiset näkyvät. Onneksi niiden varustukseen kuuluvat kekälemäisesti hohtavat suojalasit. Niinpä helghastit erottaa maastosta yhtä selvästi kuin sen tupakkaa polttavan vartiomiehen, josta intissä aina varoitettiin. Hyvä, että erottaa, sillä Helghastin maailma on synkkä.
ISA:llinen ote
Rintamalla ei kukaan ole yksin. Kurimuksen keskipisteessä on neljä avaruusjalkaväen jermua, joista joku on aina vierellä tulitukena ja juttuseurana. Aisapari ja aseveljet eivät ole pelkkiä statisteja, vaan taistelevat oikeasti, ja taaemmaksi jättäytyminen on usein todellinen vaihtoehto. Jos tekoälykaveri kaatuu maahan apua kiljumaan, saa miehen pystyyn sähköshokilla. Bonuksena vihollinen ei pidä pelaajaa aina ykköskohteenaan, vaan ampuu myös tekoälytovereita. Tämä on asia, josta ei pitäisi joutua erikseen kiittämään.
Natsit panevat kiitettävästi hanttiin ja toimivat tyydyttävän älykkäästi, eli taitavat suojautumisen ja tuliasemasta toiseen etenemisen. Rynnäköijiäkin riittää, onhan vastustajalla selvä ylivoima. Jos luodit napsuvat ympärillä, ei suojaan kyyristyneellä miehellä ole kiirettä työntää päätään ulos. Vaikka tekoälyvastus on pätevä, kone ei veny yllätyksiin oikein koskaan.
Omat liikkeet tuntuvat taistelussa hieman jähmeiltä, mutta se vain lisää fiilistä. Ampuminen vaatii tarkkuutta, eivätkä luodit hakeudu automaattisesti kohteeseen, jos roiskii vähän sinne päin. Aseita mahtuu kerralla kantoon vain yksi, takataskussa on tosin aina reservissä se perinteinen kuudesti laukeava. Tuliluikut ovat salamapyssyä lukuun ottamatta nykytekniikkaa, eivät tippaakaan scifiä. Se on harmi, sillä vastaava kattaus on nähty jo niin monta kertaa, eivätkä karkkiväriset diskoaseet ole ainoa tulevaisuuden visio.
Luodin ja lihan vuorovaikutus tekee tappamisesta miehekästä. Kätensä jäljen näkee komeasti fasistilihan nytkähdellessä sarjatulen tahdissa. Osumaa ottavat natsit lentävät ja horjahtelevat hienosti osumakohdan mukaan. Räjähdyksillä ryyditetyt horjahdukset ja ilmalennot ovat karua aikuisbalettia. Avaruus-Aatut eivät jää täysin kasvottomiksi, sillä pääosuma paljastaa kaasunaamarin takana lymyilevän kuulapään. Pääosumat ovat tietysti kovassa huudossa, muttei tappava tuliannos kaulasta alaspäinkään vaadi liikaa luoteja.
Nästa Böle
Helghastien myrskyn raiskaama kotimaailma on karu betonihelvetti, jonka perusvärejä ovat harmaa ja ruskea. Päävärit, pois lukien natsilippujen verenpuna, suodatetaan pois. Materiaalivalintana kuuminta hottia on teräsbetoni ja aaltopelti, jota somistaa kaunein näkemäni ruoste. ”Pasila from Hell” on hetken hieno ympäristö, mutta kun ankea harmaus jatkuu viiden kentän verran eli puolet koko pelistä, innostaa ympäristö pian kuin kaupunkiloma Vantaalle. Seinätkin ovat ahdistavan lähellä. Kun koneessa on vääntöä, tiimillä tekniikka hallussa ja scifi antaa vapaat kädet, pitäisi arkkitehtuuriin löytyä mielikuvitusta ja rohkeutta. Paikoin löytyy, mutta turhan harvoin.
Taistelu pitää otteessaan, mutta ei purista ilmoja pihalle, sillä eeppisen ikimuistoiset huippuhetket puuttuvat. Vihollisissa on eroja, mutta ne voisivat olla paljon selvempiä. Samoin aseissa. Nyt taktiset vaihtoehdot jäävät vähiin, ja toiminta käy paikoin puuduttavaksi. Ajoneuvot olisivat olleet helppo rytmityskeino, mutta tankkiosuus on niin lyhyt ja rajoittunut, että sen ainoa tarkoitus lienee nousta maininnaksi ominaisuuslistaan.
Fiilistä ruokitaan komeilla välinäytöksillä ja käsikirjoitetuilla tapahtumilla, mutta virkamiestyönä tehty tarina ei innosta uraa-huutoihin. Oman joukkueen neliödraama sen sijaan toimii kiitettävästi. Äijät ovat äijiä, mutta eivät naurettavuuteen asti.
Kulkuset kasvavat
Puolivälin jälkeen meno onneksi piristyy. Kaupungin tomu jää taakse ja toiminta monipuolistuu jo sillä, että hienoja scifi-näkymiä on aikaisempaa enemmän. Lisäksi paikalle kolistelee järeä taistelukävelijä. Oi onnea, kun saa marssia taistelukentälle kuuma konekivääri toisessa ja raketinheitin toisessa kourassa. Mechailu on oiva irtiotto peruskaavasta ja tarinan lopussa toiminta on jo melkein huikeaa. Harmi, että äijäpeli löytää pallinsa vasta intensiivisessä finaalissa.
Lyhyen moninpelibetakokeilun perusteella tuntuu, että yksinpeli ei ole Killzone 2:n ykkösjuttu. Nettisotaa on mahdotonta arvostella ennen kuin näkee pelaajien määrän ja aktiivisuuden, mutta lupaavalta meno tuntuu. Killzoneen on napattu Call of Dutysta suoraan moninpelissä tienattavat saavutukset ja niiden myötä avautuvat kyvyt, jotka palkitsevat pitkäaikaisen osallistumisen. Esimerkiksi tarkka-ampujalle saa predator-tyylisen näkymättömyyden, jolloin liikkumatonta kyykkijää on vaikea erottaa.
Villeimpänä ideana moninpelikenttien tavoite muuttuu lennossa kesken kentän. Peli osoittaa kaikille selkeästi kulloisenkin tavoitteen, joka vaihtelee alueen valtaamisesta laitteen tuhoamiseen tai puolustamiseen. Vaihtuvien tavoitteiden ansiosta nettikapinat eivät jää junnaamaan paikalleen, vaikka ihmiset keskittyisivät vain jahtaamaan toisiaan.
On yksinpelikin toki pelaamisen arvoinen ja viihdyttävä. Co-op sopisi kampanjaan kuin nakutettu, mutta se on valitettavasti jätetty pois.
Killzone-sarja on selkeästi nousujohteinen, sillä ykkösosa oli kirjoissani keskinkertainen, kakkonen jo hyvä, joten Killzone 3 voi olla jo ihan huippu.
82
