www.killzone.com
PS3:n yksinoikeusräiskintä paranee osa osalta. Kill Zonen avaruusnatsit vievät taistelun nyt kolmanteen ulottuvuuteen.
”Vuoden aikana olemme oppineet paljon PS3:sta, joten Killzone 3:ssa kaikki on suurempaa ja vauhdikkaampaa kuin edellisessä osassa. Otimme malliksi kakkosen parhaat osuudet ja käänsimme mittarin yhteentoista”, hehkuttaa amsterdamilaisen Guerrilla Gamesin tuottaja Steven ter Heide.
Vastaavaa on kuultu ennenkin, tällä kertaa ter Heiden jutut eivät kuitenkaan ole vain pelkkää sanahelinää. En koskaan jaksanut suuremmin innostua Killzone 2:sta, mutta muutaman tunnin räiskinnän perusteella Killzone 3 vaikuttaa yllättävän hyvältä. Tekijät ovat kuunnelleet palautetta ja edellisen osan virheitä on korjailtu reilusti.
Pois betonilähiöstä
Tapahtumat jatkuvat suoraan edellisen osan lopusta. Toiminta alkaa samoilta jalansijoilta, kun sankari Sev nousee ylös kakkosen päätöksen istumapaikaltaan. Edessä on epätoivoinen pakeneminen helgastien kotiplaneetalta, sillä hyvisten joukot on murskattu lähes olemattomiin. Toivonkipinä syttyy siitä, että avaruusnatsien vallasta taistelee kaksi yhtä vahvaa uutta osapuolta.
”Helgastien entiset kakkosmiehet yrittävät Killzone 3:ssa kaapata vallan itselleen. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että hahmot edustavat tavallaan keisarin persoonallisuuden kahta eri puolta. Toinen on armoton diktaattori ja toinen puolestaan sulavapuheinen kansankiihottaja. Molemmille löytyy kannattajia, jotka sotivat tarinan edetessä myös keskenään. Sankarit voivat käyttää tilanteita hyödykseen”, selventää ter Heide.
Killzone 2 oli komean näköinen, mutta kenttädesign juuttui liikaa samaan harmaaseen betonierämaahan. Kolmoseen luvataan enemmän vaihtelua, ja tarinan pitäisi kuljettaa sankaria pitkin Helgan-planeetan piilotettuja reunamia. Matkan varrella nähdään muun muassa lumisia lakeuksia, viidakoita ja ydiniskun kohteeksi joutuneen kaupungin raunioita. Lopussa päädytään avaruuteen, mutta siellä taistelusta ei vielä uskallettu sanoa mitään. Painovoimatonta räiskintää? Ehkä, mutta vahvistusta ter Heideltä ei irronnut.
Demoversiossa oli pelattavissa vain yksi arktinen kenttä, mutta jo se vaikutti paljon edellistä osaa mielenkiintoisemmalta. Pelkkien rakennusten raunioiden sijasta räiskintä eteni jäälauttojen yli ja rantaan ajautuneiden laivanraatojen läpi. Horisontti oli välillä mukavasti kallellaan ja taistelu lumimyrskyn keskellä oli komeaa katseltavaa. Erityisesti ihastuin navakkaan tuuleen, joka puhalsi lunta ja rojua. Räjähdysten synnyttämät savupilvet hajosivat puhuriin uskottavan näköisesti.
”Tuuli on mallinnettu erikseen ja se voi periaatteessa vaikuttaa mihin tahansa esineeseen. Yhdessä vaiheessa annoimme sen puhaltaa kevyitä tavaroita, kuten tyhjiä tynnyreitä, pitkin kenttää, mikä sinänsä näytti hienolta, mutta hetken kuluttua irtoroina kasaantui kentän yhteen päähän. Se ei toiminut, joten nyt tuuli lähinnä liikuttaa lunta ja savua”, virnistää ter Heide.
Ei lataustaukoja
Kentät ovat ter Heiden mukaan jopa kymmenen kertaa kakkosen vastaavia suurempia. Tästä huolimatta kolmosessa on panostettu immersioon, eikä pelissä ole lainkaan tunnelmaa heikentäviä latausruutuja. Kaikki uusi materiaali ladataan lennossa erilaisten siirtymien ja pelimoottorilla tehtyjen välianimaatioiden taustalla. Saman streaming-tekniikan ansiosta grafiikasta on saatu aikaisempaa komeampaa ja tekstuurit ovat tarkempia.
Erilaisten kulkuvälineiden määrää on lisätty huomattavasti aikaisemmasta. Siihen, kuinka monta niistä päästään itse ajamaan, ei suostuttu selventämään, mutta demokentässä ainakin lenneltiin uudella hyppyrepulla. Loikkiminen jäälautalta toiselle oli hauskaa ja taisteluun tuli uusi ulottuvuus, kun sankari pystyi liikkumaan myös pystysuunnassa.
Luultavasti suurin osa kulkuvälineosuuksista on vain niiden kyydissä ratsastamista, mikä sinänsä ei ole huono asia. Demossa esimerkiksi räiskittiin minigunilla menemään Intruder-maahanlaskualuksen kannelta sen kaarrellessa vihollistukikohdan ympärillä. Osuudet rytmittävät hyvin perinteistä maassa ryynäämistä ja kokonaisuus tuntui paikoitellen kovasti Gears of War 2:lta, mutta vain ensimmäisessä persoonassa katseltuna.
Osasyy Gears of War -tunnelmaan on mukana juokseva kaverikööri. Sevin rinnalla räiskii yleensä vähintään edellisosista tuttu Rico, joka tällä kertaa saa omin voimin jopa jotain aikaiseksi. Tekoälytoveri kelpaa vähintään tykinruuaksi, sillä tarpeeksi osumaa kerättyään Rico vain kaatuu maahan odottamaan pelastusta. Sähköshokki rintaan, ja nurmipora on taas valmis toimintaan.
Maan pinnalla taistelu toimii kakkosta paremmin, sillä kontrollit tuntuvat vähemmän kiikkeriltä. Kätevä suojautumissysteemi toimii entiseen tapaan ja tarkempi räiskintä onnistuu rautatähtäimen läpi.
Kolmosen uusi juttu on päivitetty lähitaistelusysteemi, jota tekijät kutsuvat nimellä brutal melee. Iskut ovat erilaisia sen mukaan, millainen ympäristö vihollisen takana on. Kaiteen edessä keikkuvan helgastin voi esimerkiksi työntää reunan yli ja toimistotason ääressä seisovan avaruusnatsin otsa kolahtaa pöydänreunaan. Liikkeet aloitetaan kulloinkin kädessä olevalla aseella ja lopetetaan yleensä brutaalilla puukoniskulla.
”Iskut lopetetaan tikarilla sen takia, että näin animaatiot pysyvät riittävän lyhyinä. Liikkeiden pitää olla käytännöllisiä taistelun tiimellyksessä, eikä sankari saa jäädä liian pitkäksi aikaa tuleen seisomaan”, sanoo ter Heide. Vielä erittäin keskeneräisessä demoversiossa liikkeet toistivat usein vain yhtä ja samaa kaavaa, mutta perusidea vaikuttaa toimivalta.
Syvemmän pelikokemuksen äärellä
Sarjanumeroon sopien Killzone 3 tukee myös 3D:tä. Sen käyttämiseen tarvitaan ominaisuutta tukeva televisio ja lasit, joten pelkällä pleikkarin omistamisella kolmanteen ulottuvuuteen ei pääse. Tekijät eivät ole heittäneet 3D-tukea mukaan vain muodikkuuden vuoksi, sillä tehosteen käyttöä ja pelaajan reagointia eri asioihin on todella mietitty kehityksen alusta lähtien.
3D tuntuu luonnolliselta, koska pelaaja saa rauhassa tarkentaa katseensa sinne minne itse tahtoo. Syvyysterävyyttä käytetään 2D-versiota vähemmän eikä peli pakota katsetta aina vain yhteen ennalta suunniteltuun tasoon. Näin vältytään yhdeltä 3D-leffojen suurimmalta ongelmalta ja kokonaisuus on aidompi. 2D-tasona oleva tähtäin myös liikkuu syvyyssuunnassa sen mukaan, kuinka kaukana tähdättävä kohde on. Tämä auttaa katsetta siirtymään luonnollisesti oikealle etäisyydelle.
Toinen suuri syy 3D:n onnistumiseen on se, että kuvaa syvennetään poispäin katsojasta kohti änkeämisen sijasta. Yksityiskohtia pusketaan ulos televisiosta vain parissa harkitussa kohdassa, silloin kun jotain halutaan erityisesti korostaa.
3D:n varjopuoli on grafiikan heikompi tarkkuus, sillä PS3:n tehot eivät riitä kahden täyden tarkkuuden kuvan piirtämiseen samaan aikaan. Demoversiossa sahalaidat haittasivat välillä jonkin verran, mutta tekijät lupailivat vielä hiovansa ulosantia. Kokonaisuutena kolmiulotteisuus toimi upeasti, vaikka en efektistä erityisemmin perusta.
Killzone 3 pääsi yllättämään erittäin positiivisesti. Yksinpeliä on hiottu kaikin tavoin sitten kakkososan ja moninpeliinkin on luultavasti luvassa jotain uutta. Siitä ei kuitenkaan vielä suostuttu sanomaan mitään varmaa. En hämmästyisi, jos mukana olisi kunnollinen co-op-kampanja.
Tätä kirjoittaessani kesän E3-messut siintävät vasta deadlinen takaisessa horisontissa. Jos tuhkapilvi antaa myöten, odotan löytäväni Los Angelesista taas paljon mielenkiintoisia pelejä. Mutta pelkään näkeväni vain pelkkää liikettä. Niin kovaa vauhtia sekä Microsoft että Sony ovat kauhomassa tietään kohti Wii-omistajien kukkaroita. Eihän se ole minulta pois.
Vai onko? Nintendo Wiin huikea suosio on asia, jota niin sanotut corepelaajat eivät ole ymmärtäneet. Nimittäin niissä Wiin corepeleissäkin on himopelaajan kantilta katsottuna yksi iso ongelma: pelaaminen vaatii jatkuvaa käsien, mahdollisesti jopa muiden ruumiinosien heiluttamista.
Nyt Sony ja Microsoft tuntuvat ihan oikeasti kuvittelevan, että Move ja Natal aloittavat pelaamisen uuden kulta-ajan, jona kasuaalit ja hardcore syleilevät yhdessä samoja liikeohjattuja tuotteita. Sanon tuotteita enkä pelejä, sillä Wii-ohjaus on Wii-ohjaus, vaikka sen kuorruttaisi HD-grafiikalla ja nimeäisi uudelleen. Sen kanssa joutuu edelleen heilumaan television edessä rauhallisen, hiettömän, leppoisan padittamisen sijasta.
Sonyn markkinointipomo Peter Dille on päässyt aikakirjoihin sanomalla, että Move houkuttelee coren puolelleen tarkkuudellaan. Tämä kuvastaa hyvin sitä käsityseroa, joka firmojen kuvitelmien ja hc-pelaajien todellisuuden välillä on. Tunnen monta ihmistä, jotka rämpyttävät Rock Bandin leikkikitaraakin istualtaan. Jos edes rokkikukkoilu ei saa persausta nousemaan penkistä, mitä mahdollisuuksia käsien heiluttamiseen perustuvalla pelaamisella voi olla? Tarkkuudella ei ole mitään tekemistä asian kanssa: ei kukaan joka ilta pelaava oikeasti jaksa loikkia olohuoneessaan koko ajan. Satunnaisena viihteenä ja bileiden sivuohjelmanumerona kyllä, vakavana harrastuksena ei.
Miksikö muuten kirjoitan pääkirjoitusta Tuijan sijasta? Armoitettu päätoimittajamme karkasi kesälomille muita aikaisemmin. Suuntaanpa sinne itsekin.
Hyvää kesää!
