Kimppakiva

Kun Pelit-lehti perustettiin, Tuukka Grönholm vältteli onnistuneesti ylioppilaskirjoituksiin lukemista.

* * * *

Singstarin ja Wii Sportsin menestyksen myötä pelibileistä yritetään muokata koko kansan huvia. Visioissa ovat juhlat, joissa lasten kuulumisten ohella maistellaan kuivakakkuja ja hakataan vastustajat.    

Kun pelejä markkinoidaan pelaamattomille, pelaamisen kentästä lohkaistaan aina vain pieni pala. Nyt mainoslauseissa trendinä on pelaamisen sosiaalisuus. Uutisena kerrotaan, että pelaaminen ei olekaan yksinäisten nörttien puuhastelua neitsytkammioissaan, vaan iloista ja hauskaa yhdessäoloa. Kaikki voivat olla mukana ikään ja sukupuoleen katsomatta. Korostus tuntuu koomiselta, sillä yhdessä viihtyminen on juuri pelaamisen idea. Pelatessa jaettu ilo on kaksisataakertainen ilo.

Massoille suunnatut pelit ovat yksinkertaisia, jotta aloituskynnys olisi mahdollisimman matala. Ainakin sosiaalisen pelaamisen ensiaallossa lajityypit rajoittuvat peleihin, joissa ihmisvastustajat eivät lisää mitään varsinaiseen pelimekaniikkaan. Guitar Hero II:n kaksinpelin suurin uudistus oli siinä, että kakkososan tullessa kitaroita oli porukalla useita ja oman soittovuoron odottaminen lyheni tuntuvasti. Vieruskaverin suoritus ei vaikuta omaan peliin muuten kuin biisin kuulostamisena karmealta, jos toinen tupertaa.

Koneet on tymiä

Konetehojen kasvaessa grafiikka komistuu ja pelien tekeminen kallistuu, mutta tekoäly ei tunnu kehittyvän mihinkään. Useimmissa strategiapeleissä konevastus huijaa sitä enemmän mitä kovemman vaikeustason valitsee.

Muuten mainion Medievalin tekoäly marssittaa fiksuuntuessaan kunniankentille vain kestävimmät, tehokkaimmat ja pelottomimmat keihäsmiehet, mutta strategiakartalla diplomaatit, kauppiaat ja prinsessat säntäilevät edelleen suunnittelemattomasti. Kunnon moninpelikampanja ihmisvastustajia vastaan tekisi koko kokemuksesta paljon paremman. Valtioiden liittolaissuhteilla ja naimakaupoilla olisi pitkäjänteiset tavoitteet. Fiilisbonusta ei saisi suuremmaksi, jos lupaisi tukea Kaizun ranskalaisten rynnäkköä Jerusalemiin ja antaisi saraseenien ja patonginpurijoiden tappaa toisensa ennen kuin hyökkäisi itse vasta pitkän piirityksen jälkeen.  

Medievalissa on kampanja, mutta ei siihen moninpeliä. Combat Missionissa asiat ovat toisinpäin, mutta silti pelasin strategiapelissä parasta kampanjaa ikinä. Avuksi tulivat netti ja aina kekseliäät pelaajat.

Kaksi saksalaista kaverusta pelasi lautapelikartalla itärintaman taistelua, joissa liikutettiin joukko-osastoja, joiden vahvuuksista pidettiin kirjaa. Lautapelin matsit koottiin tehtäviksi, joiden data toimitettiin Saksan ja Neuvostoliiton puolen pelaajille. Sähköpostissa tuli lyhyt tehtäväkuvaus tyyliin Gronholm: pidätte osastonne kanssa risteystä hallussa huomiseen kello kahdeksaan, jotta vihollinen ei pääse iskemään hyökkäävien joukkojen kylkeen. Liitteenä valmiiksi ostetut joukot ja ensimmäinen kierros, jotta ei tiennyt, kuinka paljon vastustajalla oli pinnoja, vaan sai vain arvion siitä, mitä vihollisella voisi olla käytössä.

Henkinen paine oli kova, koska koskaan ei tiennyt, pystyisikö vastustajan jyräämään pois karttaruudulta, vaikka kyse oli vain puolustustehtävästä. Naapurilla nimittäin saattoi olla tiellä vain miinoite ja PST-tykki, josta oma jalkaväkiosasto marssisi notkeasti yli. Jos sai rintamalohkon viimeisen Tiikerin käyttöönsä, vaunulla ei kolisteltu ensimmäiseksi keskelle karttaa. Muiden pelaajien kitinän määrää ei olisi kestänyt, jos kissapedon olisi rikkonut.

Kuten maailmassa aina, Combat Mission -kampanjan työtaakka ei jakaantunut tasaisesti. Kaksi urheaa järjestivät muille hauskaa, mistä tietenkin seurasi marinaa jokaisen loman ja sairastumisen aiheuttamasta viivytyksestä ja koko homman kuivui kasaan aktiivien kyllästyessä nakkiinsa. Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.

Kiitos Andy

Lentosimu Sturmovikissa fiilis jopa kärsii siitä, että tekoäly huijaa lentofysiikassa, eikä edes yritä hyödyntää lentämiensä koneidensa vahvuuksia. Taistelutyyli on aina sama, oli alla sitten energiahävittäjä tai Zero-tyylinen kaartotaistelukone, mikä vie yksinpelissä aika totaalisesti pohjan osa osalta laajenevalta konekannalta.

Sturmo radioliikenteineen ja eri konetyyppien yhteistyön ja ilmasodan ritarimaisen kaksintaisteluluonteen ansiosta toimii täydellisesti pelaajien keskinäisen väännön pohjana. Peliseuraa ei tarvitse kaukaa hakea, sillä Pelit.fi-porukat kokoontuvat epäsäännöllisen tasaisesti lentelemään ilmoittaen peliajoista Sturmodogittelun comeback-ketjussa. Mukaan voi mennä, jos saa koneen ilmaan.

Moninpeli paikkaa tekoälyn ongelmat. Vaikka vastus ei edelleenkään olisi älykäs, se on ainakin inhimillisen persoonallinen. Ihmisiä vastaan pelaaminen puhaltaa henkeä peleihin, joissa sitä ei alun perin edes tunnu olevan. FlatOut 2:n yksinpelissä on vähän ideana, että vastustajat olisivat persoonallisia ja niihin suhtautuisi sen mukaisesti. Vasta moninpelissä kahdeksan ihmisen asettuessa romurallin lähtöviivalle fiilis on aivan uusissa fääreissä. Lähtösuoran päässä voi yrittää torpata pahimman kilpakumppaninsa radalta, yksi unohtaa jarruttaa ja kolmas kiroilee peräänsä törmäileviä pässejä.

Pelikutsut

Nintendon idea Tupperware-tyylisistä Wii-juhlista, joihin ihmiset kutsutaan kokemaan ja näkemään pelaamisen riemu on hauska, koska kuva bilepelikulttuurista on itselläni tyystin toinen. Laneissa yritetään olla kuulematta Dukesin turvottaman vanhemman Veijalaisen ilmavaivoja ja ymmärtää nuoremman Veijalaisen vitsejä. Niissä joku yrittää yhdistää LGA775-kannan emolevyjä Dual AMD Opteron -prosessoriin.

Aamuyön tunteina pääsee osallisiksi tilanteista, joita ei näe kuin tilannekomedioissa. Muiden mentyä Apinapalloilemaan ja katsomaan videotykkihuoneeseen Ringiä luukutin luurit päässä Battlefieldiä netissä. Jossain vaiheessa huomasin vieruskaverin selittävän minulle jotakin erostaan, pettävästä muijasta ja muusta päivää piristävistä elämä ja ihmissuhteet -kamasta. Mies oli ilmeisesti tilittänyt pidempäänkin, sillä minun alkaessa päästä jutun juureen kiinni monologi päättyi rehelliseen lauseeseen: ”Kiitos, että maltoit kuunnella.” Huonosti menneen pelin murahtelu oli tulkittu myötätunnon merkiksi.

Vaikka brittilehtien kehumisesta joutuu laittamaan kympin toimituksen pikkujoulurahastoon, on pakko myöntää sydämeni sykkivän englantilaisten rummuttamalle laddie-pelaamiselle, jossa kaverin kanssa röhnötetään sohvalla. Jouluperinteenä on jo vuosia ollut paukuttaa langon kanssa kaksinpelinä Baldurin ja Pro Evon Pleikkariversioita niin intopiukassa, että siskon muksut marisevat kinkunhajuisista padeista vielä juhannuksena.

Yhteisen ajan ja paikan järjestäminen on yllättävän hankalaa, mutta paikkaongelman poistaa onneksi netti. Sosiaalinen eläin viihtyy porukassa paremmin kuin yksin, mutta ei siihen pelejä tarvita. Jotta kavereista saisi pelatessa mahdollisimman paljon irti, kannattaa tahkota jotain sellaista, mihin kone ei pysty.

Lisää aiheesta

  • Lupausten aika

    Tuukka Grönholm aloitti uransa omassa työhuoneessa. Kohta hänellä ei ole enää edes ikkunaa.

    * * * * *

    Minä, peliteollisuus, lupaan tänä vuonna laskea pelien hintoja ja nostaa niiden tasoa.

    Uuden vuoden voisi aloittaa lupauksilla, mutta palsta-aiheiden lisäksi en äkkiseltään keksi…
  • Vihan hedelmät

    Tuukka Grönholmia ei olisi keskiajalla poltettu noitana ennustajalahjojensa takia.

    * * * * * *

    Se on lama nyt.

    Olen vain kerran ollut pahemmin väärässä kuin tammikuun Pelit-lehdessä, jossa väitin peliteollisuuden selviävän taloustaantumapudotuksesta vähän polvia joustamalla. Yllätyin…
  • Hullut päivät

    Tulevaisuuden pelihistorioitsijat näkevät 2000-luvun latauspelien nousukautena. Toki vain siinä tapauksessa, että nykypäivää edes erotetaan muusta pelihistorian mosaiikkikaudesta.

    Vielä pari vuotta sitten riitti, että nettikauppojen latauspelejä seurasi sivusilmällä ja kokosi pari…