Aivottomien hirviöiden armeija uhkaa Britanniaa. Nämä otukset eivät rähinöi jalkapallo-otteluissa, ne haluavat kuninkaan hengiltä.
Rikollisen vähälle huomiolle jäänyt King Arthur oli pelivuoden 2009 mielenkiintoisimpia tuttavuuksia. Persoonallinen hybridi naitti samaan pakettiin strategiaa, roolipeliä ja seikkailua. Total War -sarjaan oli pakko vertailla, sillä Arthurissa liikuttiin samaan tapaan vuoropohjaisesti isolla maailmankartalla, pyöritettiin taloutta ja miteltiin alueiden herruudesta reaaliaikaisessa taistelussa.
Jatko-osan tarina jatkuu suoraan ensimmäisestä pelistä. Arthur on yhdistänyt provinssit, johtanut legendaariset ritarinsa voitosta voittoon ja rakentanut Camelotin, mutta Britannia ei ole vieläkään turvassa. Graalin malja menee pirstaleiksi, kuningas haavoittuu vakavasti ja maan uumenista ryömii esiin rumia demoninperkeleitä. Pyöreän pöydän ritarit hajaantuvat taistelemaan pirulaisia vastaan sinne sun tänne, sitten Merlin häviää jälkiä jättämättä. Britannia on kunnon lirissä.
Arthurin pojan, Williamin, harteille kasautuu painava vastuu. Nuorukaisen täytyy yhdistää hajanaiset joukot, parantaa isänsä ja ajaa demonit takaisin maan alle. Tarina on onneksi huomattavasti parempi kuin alkuasetelma antaa ymmärtää.
Rule Britannia!
Toinen polvi astelee isänsä jalanjäljissä. Seikkailu, taktiset taistelut ja roolipelielementit muodostavat King Arthurin selkärangan. Joukot ja sankarit keräävät kokemusta, joilla saa käyttöön uusia kykyjä ja parannettua ominaisuuksia. Tehtäviä suorittamalla ja vihollisia kukistamalla kerätään rahaa ja uusia esineitä sankareille.
Vuosi Britanniassa on jaettu neljään vuodenaikaan, siis pelivuoroon. Keväällä, kesällä ja syksyllä suoritetaan tehtäviä, taistellaan, hoidetaan diplomatiaa ja täydennetään joukkoja, talvi on pyhitetty tieteen ja tutkimuksen tekemiselle. Lumihan tunnetusti tekee brittien ulkona liikkumisen mahdottomaksi ja saa yhteiskunnan sekasortoon.
Britannia on jaettu eri ryhmittymien provinsseihin, joita ei tosin voi verottaa ensimmäisen Arthurin tapaan. Ikävää, koska kultaa tarvitaan kaikkeen. Omilla tiluksilla täydennetään miestappioita kärsineet joukko-osastot, päivitetään rakennuksia ja hallitaan reservijoukkoja. Ylijäämämiehet sijoitetaan linnoihin, kylät parantavat sotilaiden hyökkäystehoa tai puolustusta, pajat mahdollistavat artefaktien rakentamisen tai tehostavat magiaa, Stonehenge-kivimuodostelmien välillä voi kaukosiirtyä.
Epäluuloisten naapurien mailla ei liikuta ennen kuin suhteet hoidetaan kuntoon. Voitelu onnistuu monin keinoin, joista tärkeimpiä ovat kylmä käteinen ja erinäiset palvelukset. Kumartaessaan yhteen suuntaan pyllistää toiseen, joten valintoja joutuu tekemään. Liittolaiseltaan voi saada esimerkiksi koulutusta jollekin joukko-osastolleen tai palkata sotilaita, eikä mikään estä sopivan tilaisuuden tullen tikarin iskua kaverin selkään. Pelaajan päätökset näkyvät moraalimittarissa, joka kertoo, onko johtajasta tulossa tyranni, oikeamielisyyden perikuva, kristitty, pakana tai jotain näiden väliltä. Kallistuminen johonkin suuntaan kannattaa, siitä palkitaan uusilla yksiköillä ja kyvyillä.
King Arthurissa riittää edelleen syvyyttä ja opeteltavaa, mutta se on edeltäjäänsä helpompi. Ja lineaarisempi. Suuren kartan vapaus on illuusiota, tehtävät ja taistelut suoritetaan selvästi ennalta määrätyssä järjestyksessä. Suorittamattomien tehtävien kirjo ei paisu liikaa, mutta putkietenemisessä maistuu kädestäpitely. Kartalla näkee jatkuvasti vihollisia, joita on mahdoton voittaa ennen kuin oma armeija on tarpeeksi vahva. Yksittäisten joukko-osastojen statistiikkojen viilaaminen tasonnousujen yhteydessä tuntuu kosmeettiselta, sillä kun juoni määrää, yksiköt kehittyvät yhtäkkiä valtavalla harppauksella, ja aiemmin mahdottomat vihollisarmeijat onkin mahdollista voittaa.
Onhan se kivaa, kun seuraava tavoite on jatkuvasti näkösällä, mutta valinnanvaraa ja vapautta kaipaan enemmän.
For Camelot!
King Arthur II säväyttää komealla ulkoasullaan. Britannia elää vuodenaikojen mukaan: keväinen aurinko herättää luonnon eloon, kesän lämpö hyväilee kovia kokeneita sotilaita, syksyinen sade piiskaa kulkijoita armottomasti, valkoinen talvi pysäyttää luonnon ja ihmisen. Taisteluissa komennetaan tuhansia sotilaita, joita voi tihrustaa lintuperspektiivistä tai puolen metrin päästä. Graafinen loisto ei ole ilmaista, Arthur vaatii sulavaan pelaamiseen kohtalaisen tehokkaan pc:n.
Paitsi näyttävää, taistelu on taktista. Raskas jalkaväki toimii joukkojen liimana ja suojelee jousimiehiä, jotta ne voivat keskittyä vastustajan etärei’ittämiseen. Nopeasti liikkuva ratsuväki on myrkkyä jousimiehille, mutta haavoittuvainen keihäsmiehille, lentoyksiköt puolestaan täytyy ampua alas taivaalta. Yksiköt on tasapainotettu kivi–paperi–sakset-tyyliin fiksusti: armeija kannattaa pitää koostumukseltaan monipuolisena, jotta voi sopeutua erilaisiin tilanteisiin ja vastustajiin. Joukkojen erikseen aktivoitavat kyvyt ja erilaiset muodostelmat tuovat oman lisänsä kahakoihin.
Tärkein yksittäinen taisteluun vaikuttava tekijä on sankari, joita voi olla enimmillään kolme armeijaa kohti. Sankarmiehet ja -naiset parantavat joukkojen moraalia, antavat niille erilaisia bonuksia, ovat petoja lähitaistelussa ja pystyvät loihtimaan taivaalta vaikka tulipallon. Vastustajaa ei pysty käristämään magialla heti kättelyssä, sillä sankarin taikakilpi suojaa joukkoja taistelun alussa. Kilpi kuitenkin hiipuu nopeasti, jos armeijassa on kolme taikuuteen erikoistunutta sankaria. Tappiinsa viritettyjen velhojen, jousimiesten ja niitä suojaavan jalkaväen yhdistelmä on todella paha voitettavaksi. Onneksi taikoja ei voi paiskoa jatkuvalla syötöllä.
Taistelukenttien maastoa voi hyödyntää yhteenotoissa. Yksiköt voivat piiloutua metsään ja hyökätä siellä tehokkaammin, ratsukot toimivat parhaiten avoimessa maastossa ja jousimiesten kannattaa ampua mahdollisimman kovaa ja korkealta. Säällä on merkitystä, kunnon myrsky esimerkiksi vaikeuttaa jousimiesten ampumista. Eri puolille kenttää sijoitelluista rakennelmista saa käyttöön taikoja ja bonuksia.
Tämähän toimii!
I Knight Thee Sir Arthur
Arthurin toinen tuleminen ei minua ensin vakuuttanut, mutta noin viiden tunnin pelaamisen jälkeen vanha Britannia imaisi mukaansa. Pääjuoni kehittyy kiinnostavasti, eriskummallinen naksun, roolipelin ja seikkailun yhdistelmä tarjoaa viihdyttävää touhuamista. Keskiaikaiseen fantasiamaailmaan täydellisesti istuva taustamusiikki rakentaa fiilistä, sympaattisesti liioittelevan kertojan tunnelmoimat nostalgiset tekstiseikkailut kuljettavat seikkailijan menneisyyteen, jolloin miehet olivat rautaa päältä mutta pehmeitä sisältä. Britanniassa viihtyy helposti kymmeniä tunteja, vaikka moninpelin puute ja yksinpelin lineaarisuus hieman harmittavatkin.
Artturi Toinen ei loista erityisesti millään osa-alueella, mutta kokonaisuus nousee selvästi plussan puolelle. Sekoituksesta tulee vahvasti mieleen Space Rangers 2 (Pelit 9/2005, 93 p). Ei niinkään temaattisesti, Arthurin fantastinen Britannia on todella kaukana Space Rangersin tulevaisuuden maailmasta, vaan pelien tavasta yhdistellä eri genrejä rohkeasti. Samanlaista modernia kulttiklassikkoa en King Arthurista povaa, mutta ei tätä miekkaa kannata kiveen jättää.
80
