Ei haittaa vaikka olisi nuoli polvessa, Amalurin ristiriitaisessa valtakunnassa seikkailu ei lopu kesken.
Jos Kingdoms of Amalur ei tunnu tutulta, et ole ainoa, sillä Reckoning on hautunut hiljaisuudessa. Ehkä siksi, että EA:n markkinointi on pohtinut, kenelle peli on suunnattu. Liioitellun karkkivärinen grafiikka viittaisi esiteineihin, mutta välinäytöksissä veri lentää metrin kaarissa ja muu sisältö on kovan luokan roolipelistä. Se verran kovan, että Reckoning on kielletty alle 18-vuotiailta. Mitä ihmettä?
Triumviraatti vallattomana
Amalur on ristiriitaisin peli, jota olen vähään aikaan pelannut. Se on outo sekoitus Elder Scrollsia, Final Fantasya, Zeldaa ja Fablea, riemunkirjava sekamelska, josta ei tahdo saada millään otetta. Se lipsuu sormien välistä kuin ankerias. Eri osaset ovat niin vahvasti ristiriidassa, että minulle oikeaan pelitunnelmaan pääseminen on todella vaikeaa. Juuri kun hyväksyn yhden jutun, toinen tökkii immersiota tikarilla kylkiluiden väliin.
Ehkä ongelma on liian monessa isossa tekijänimessä. Roolipelipuolen suunnittelusta on vastuussa aikaisemmin Elder Scrollseja tehnyt vaaleapartainen veteraani Ken Rolston. Amalurin maailman ja loren on kynäillyt tunnettu fantasiasarjakirjailija R.A. Salvatore. Graafisesta ilmeestä voi syyttää muun muassa Spawnin luonutta sarjakuvamonitaituri Todd McFarlanea. Kaikki ovat oman alansa osaajia, mutta tuntuu kuin joku kolmas osapuoli olisi lopulta kursinut eri osat yhteen.
Vai johtuuko Amalurin maailma ja tyyli siitä, että se luotiin alun perin mörppiä varten? Yksinpeliksi Amalur muuttui, kun 38 Studios osti Rolstonin ja Big Huge Gamesin, jotka olivat tekemässä yksinroolipeliä. Epäjatkuvuuskohta kahden eri pelin välillä on tyylillisesti päivänselvä. Ja Amalurista on edelleen suunnitteilla mörppiversiokin – välillä tuntuu kuin Reckoning olisi sen ennakkomainos.
Taatusti tarpeeksi tekemistä
Sotkun keskellä on onneksi paljon hyvää, esimerkiksi laaja maailma, jossa riittää tekemistä kymmeniksi, ellei jopa sadoiksi tunneiksi. Amalur on jaettu zeldamaisiin paloihin ja tunneloitu Final Fantasy -henkisesti selkeisiin karttoihin, mutta nähtävää riittää silti todella runsaasti. Joka kolosta löytyy ties minkälaisia luolastoja ja piilotettuja pikkujuttuja, joiden tutkimiseen vierähtää mukavasti aikaa. Elder Scrollsien täyteen vapauteen ei päästä, mutta seikkailtavat maat ja mannut eivät varmasti lopu heti kesken.
Mikään ei pakota seuraamaan pääjuonta. Aikansa voi halutessaan käyttää lukemattomien sivutehtävien ratkomiseen ja maailman tutkimiseen. Lähes joka paikka on ammuttu täyteen erilaista tekemistä, ja usein parhaimmat varusteet on piilotettu vaihtoehtoisten luolastojen perukoille kovien hirviöiden taakse. Itse yritin alussa tehdä kaiken, mutta jouduin deadlinen takia luopumaan suurimmasta osasta sivutehtäviä. Pieni läpipelaaja sisälläni huusi pakkomielteistä tuskaansa, mutta uhraus oli välttämätön tai jumittaisin vieläkin aloitusalueella.
Varsinainen tarina on perinteistä Salvatorea, niin hyvässä kuin pahassa. Mukana on tietenkin kohtalokas haltiasalamurhaaja ja paljon hankalasti hahmotettavia nimiä, joita muistetaan viljellä keskustelussa koko ajan. Huonokin hömppäkirjailija on parempi kuin pussillinen ohjelmoijia, sillä juoni toimii ja esittelee Amalurin laajan maailman sankarille palanen kerrallaan.
Keskusteluosuus ei oikein istu muuhun peliin. Puhuvien päiden pällistely on ehtaa nintendoa, mutta oikeasti ääninäyteltynä eikä hassulla siansaksalla sönkättynä. Puolet ruudusta vievällä käyttöliittymällä koristettu pönötys on kaukana dramaattisesta, vaikka sisältö välillä yrittää olla kovin synkkää. Kokonaisuutta on vaikea ottaa vakavasti, mikä on harmi, sillä ääninäyttely on kautta linjan erinomaista.
Meissä jokaisessa asuu pieni roolipelaaja
Rolstonin työstämä roolipeliydin on Reckoningin vahva sydän, jossa on ensivaikutelmaa enemmän syvyyttä. Uusia ominaisuuksia opitaan mörppimäiseen kykypuuhun sijoittamalla, minkä lisäksi sankarilla on muutamia kehitettäviä peruskykyjä kuten tiirikointi ja suostuttelu. Käsityöammatteihin sijoittamalla voi luoda omia aseita ja entistä tehokkaampia taikajuomia sekä varusteisiin upotettavia taikakiviä. Mitään näistä ei ole pakko oppia, mutta erityisesti omien parannusjuomien tekemisellä säästää pitemmän päälle todella paljon kultaa. Elämää ylläpitävät litkut ovat kaupassa törkeän kalliita, mutta niitä tulee hörpittyä huolella etenkin pelin alkupuolella.
Statistiikkaropelluksen lisäksi mukana on hiukan myös oikeampaa roolin pelaamista, eli hyvistelyä ja pahistelua. Osuus tosin unohtuu helposti kokonaan, koska se on piilotettu zeldamaisen keskustelun uumeniin. Ei kannata antaa vaihtelevan käyttöliittymän ja nimiä pudottelevien keskustelukumppanien siis viedä kaikkea huomiota.
Sopiviin varusteisiin ja kykypuihin sijoittamalla hahmoaan voi pelata perinteisesti soturina, varkaana tai taikurina. Pitkäkyntinen voi hiiviskellen tyhjentää sivullisten taskut ja varastaa kaiken, mikä liikkuu. Useimmat viholliset kaatuvat selkäänpuukotuksella, jos kohteen onnistuu yllättämään. Harmittavasti Reckoningiin on eksynyt Elder Scrollsien tuttu idiotismi, eli varastettujen esineiden myynti vain muutamalle luukuttajalle. Rehelliset kauppiaat taas tietävät mystisellä telepatiallaan, että myymäni kirves on varastettu toiselta puolelta maailmaa. Ehkä se on maaginen DRM-suojaus?
Sodan jumala ja vanha käärö
Kykysysteemi tukee hyvin Reckoningin toimintapainotteista taistelua, joka on kuin suoraan God of Warista lainattu. Aluksi yksinkertaiselta vaikuttava mättö monipuolistuu tasojen kertyessä ja sankarin oppiessa uusia lyöntejä, komboja ja muita kikkoja. Lisää liikkumavaraa tulee kahdesta samaan aikaan käytössä olevasta aseesta, jotka on kätevästi sidottu omiin painikkeisiinsa. Näin voi tarpeen mukaan vuorotella vaikkapa ison lekan ja nopeiden tikareiden käyttöä, kaikki kun ei toimi yhtä hyvin jokaista vihollistyyppiä vastaan.
Virkistävästi taistelussa on haastetta. Nopea väistely ja pikaiset iskut ovat elinehto erityisesti joitain loitsijoita vastaan. Etenkin alkupuolella turhauma uhkaa välillä iskeä, kun sankari kerää parhaasta yrityksestä huolimatta osumaa ja parannusjuomia kuluu kuin Diablo-holistien kokoontumisajoissa. Onneksi vaikeustasoa voi säätää lennossa ja välillä kovempia metsäneläimiä kannattaa vain juosta karkuun. Jokaista taistelua ei ole tehty voitettavaksi, ainakaan ilman tuuria tai kovaa etukäteisvalmistelua.
Kovemmissa kohtauksissa käytetään sankarin erikoisominaisuutta, pelille nimensä antanutta reckoningia. Siinä iskut irrottavat uhrien sielut ruumiista ja viimeisen kohteen kanssa tehtävä lyhyt nappulanrämpytys viimeistelee koko huoneellisen kerralla. Kaupan päälle kohteista saa sitä kovemman kokemusbonuksen, mitä hanakammin nappulaa ehtii lopussa hakata. Kyvyn säästely strategisiin kohtiin kannattaa, parhaimmillaan sain kalastettua melkein kokonaisen tason verran kokemusta. Vaikka nappulanrämpytys kuulostaa pahasti sotajumalan huonoimman ominaisuuden kopioinnilta, ei Reckoningissa – Kratoksen kiitos – ole reaktionopeuteen perustuvia rämpytyksiä.
Missä maali?
Reckoningin suurin hämmentäjä on värikäs, räikeä halinallegrafiikka, joka ei yhtään sovi pelin henkeen. Periaatteessa maailma on paikoitellen erittäin kaunis, mutta zeldamainen ulkoasu ei oikein istu Elder Scrolls -henkiseen sisältöön. Epäsuhta olisi sama, jos Skyrimissä lentelisi lohikäärmeiden tilalla My Little Ponyja (ilman modeja siis). Musiikkiakin soittaa Satumaan sinfoniaorkesteri, mikä sekään ei istu synkähköön sisältöön.
Ainakin Xboxilla ruudulla näkyy vielä söpöyttäkin ikävämpi ongelma: suttuisuus. Kuva näyttää siltä kuin se olisi suodatettu romanttisen saippuaoopperafiltterin läpi, eikä missään ole teräviä rajoja. Aluksi luulin näyttökaapelin olevan rikki, mutta suttuisuudesta ei päässyt mitenkään eroon. Kamalimmillaan suttusuodatin on alkupään fantasiametsässä, myöhemmillä alueilla asetusta hiukan heikennetään, mutta ei tarpeeksi.
Elder Scrolls -veteraanin luotsaama Reckoning on maukas keitos, jota on ollut valmistamassa liian monta kokkia. Haluaisin pitää Reckoningista enemmän, mutta en vain pysty. Taistelu on hauskaa ja maailmassa riittää tutkittavaa, mutta tyylien sekamelskassa mistään ei saa kunnolla kiinni. Jonkun olisi pitänyt päättää, kenelle peli on suunnattu, sillä nyt Reckoning ei ole suunnattu oikein kenellekään.
* * * * *
Pc-mies Satumaassa
Kun wowittaja valittaa räikeästä grafiikasta, se rikkoo ironiamittarini! Minusta satugrafiikka oli ihan kivaa, jopa piirroselokuvamaista. Pc-version parempi resoluutio tekee raskaasti prosessoidusta grafiikasta tarkempaa. Nörttimagian saa myös kokonaan pois, ikävä kyllä kaikki tai ei mitään -periaatteella. Amalur toimii pc:llä moitteetta, taistelu sujuu ja käyttöliittymä on kankeaa inventaariota lukuun ottamatta ihan hyvä.
Parin tunnin demostelun perusteella Amalur on hyvin geneerinen yksinpelattava mörppi. Yhdentekevää dialogia on liikaa, muuten peli ei herättänyt tunteita mihinkään suuntaan. Amalur on kuin Fable, josta on ensin särmät hiottu pois, sitten se on päällystetty teflonilla ja maalattu karkkiväreillä.
Nnirvi
82
