Pahainen pikkukonna piestään ja paiskataan verissäpäin syrjäkujalle. Kostoa vannoen hän aloittaa verisen ristiretkensä suurta rikollisliigaa vastaan, päämääränään päästä gangsteriksi gangsterin paikalle.
Xatrix Entertainmentin markkinamiehet ovat Jenkkilän hysteerisen mediaväen avustuksella tehneet Kingpinin moraalittomasta sisällöstä, kiroilusta ja väkivallasta aivan mahdottoman suuren numeron. Mahtipontisissa julistuksissaan Xatrix vaati pelilleen korkeimman mahdollisen ikärajasuosituksen _ ja saikin sen. Tämä kaunis ele var-mas-ti estää pelin leviämisen alaikäisten käsiin.
Vielä installointivaiheessakin pelaajalle tyrkytetään varoituksia pelin väkivaltaisuudesta ja vuodatusta vanhempien vastuusta valvoa, mitä heidän lapsensa pelaavat. Alaikäisiä kehoitetaan joko sulkemaan installointiohjelma kokonaan tai vaihtoehtoisesti asentamaan pelin sensuroitu, K-14-versio, mistä väkivalta on poistettu ja kirosanat korvattu hilpeillä piip-äänillä.
Kingpin on peli aikuiseen makuun, tietää Xatrix kertoa. Xatrixin käsitys aikuisesta mausta on sinänsä mielenkiintoinen: Kingpin on Cypress Hillin musiikeilla varustettu 3D-räiskintäpeli, missä joka toinen puhuttu sana on vittu, paska tai runkkari, ja missä verellä roiskitaan siihen malliin, että heikompaa hirvittää.
Tarinoita väkivallasta
Totuuden nimessä toki on sanottava, ettei Kingpinin väkivallassa mitään ihmeellistä tai ennennäkemätöntä ole: ihan samanlaista mättöä 3D-räiskinnät ovat olleet jo Quake 2:n ajoista lähtien. Uutta sen sijaan on kiroilu, jota pelit ovat tähän asti syystä tai toisesta pääasiassa karttaneet.
Kingpinissä sitten kiroillaankin kuin viimeistä päivää. Fuck sitä ja shit tätä sinkoilee pelihahmojen suusta sellaista tahtia, että teksti kuulostaa paikoin jopa puhekieleksikin luonnottomalta _ ja siten tahattoman koomiselta. Mutta hauskin on vasta edessä, sillä pelinaikainen dialogi, jos sitä nyt sellaiseksi voi ylipäätään nimittää, vasta huvittavaa onkin. Pelaajaparalla kun on käytössä vain kaksi kommunikoimiskeinoa: pliisumpi tai suora pään aukominen. Kummassakin tapauksessa pelihahmo vain latelee satunnaisesti jotakin rajoittuneesta fraasivarastostaan ja saa siihen yleensä vastaukseksi samaa satunnaista soopaa. Typerimmillään keskustelut ovat luokkaa:
Pelaaja: "Kuis panee?"
Kelmi: "Joo..."
Pelaaja: "Mitä v*a täällä tapahtuu?"
Kelmi: "Kaduilla ei oo enää turvallista."
Pelaaja: "Käyksä v*tuilee?"
Kelmi: "Turpa kii tai oot kohta kuollu ku disko."
Ainoastaan muutamien pelin juonen kannalta olennaisten henkilöiden kanssa pystyy ylipäätään käymään edes jotenkuten ymmärrettäviä keskusteluita. Vaikka miten soittaisi suutaan keskiverto kadunmiehelle, nämä viilipytyt korkeintaan reagoivat siihen kuttuilemalla takaisin. Mutta auta armias, jos sattuu vahingossa kävelemään mutka kourassa tällaisen joutopenan ohitse, niin johan ne on ampumassa sarjaa silmien väliin.
Kaikenkaikkiaan Kingpinin paljon mainostetut vuorovaikutusmahdollisuudet pelin maailmaan ovat kovin rajoitettuja. Esimerkiksi paljon mainostettu oman jengin kokoaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että muutamissa kentissä on pari ennalta määriteltyä korstoa, jotka (yleensä rahaa vastaan) saa mukaansa apureiksi. Näitä apureita voi sitten komennella muutamalla yksinkertaisella käskyllä (tapa toi, odota tässä ja seuraa mua). Käyttökelpoisuutta tosin laskee se, että ne hyvin herkästi hukkuvat, kun siirtyy kentästä toiseen.
Elää ja kuolla Radio Cityssä
Olkoon mielipide Kingpinin väkivaltaisuudesta ja kielenkäytöstä sitten mikä hyvänsä, niin ei ole kieltäminen, etteikö pelin perusidea, 3D-räiskintä sijoitettuna jengisotien repimään slummiin, ole kerrassaan mainio. Käsittämättömästi Xatrix heti kättelyssä vesittää koko ideaa sijoittamalla pelinsä ajallisesti epämääräiseen ja vailla mitään oikeaa vastinetta olevaan mikämikä-kaupunkiin. Niinpä sen sijaan, että seikkailtaisiin vaikka Comptonissa tai Bronxissa, päästään ihmettelemään sellaisia paikkoja kuin Skid Row ja Radio City (jösses). Koko laitos vielä kruunataan eri elokuvista karkeasti apinoiduilla henkilöhahmoilla, joille on annettu sellaisia nimiä kuin Louie, Nikki ja Big Willie.
Ja realismi lentää suoraan ikkunasta sillä hetkellä, kun päästään pelin asevalikoimaan. Olkoon jengit Amerikassa miten raskaasti aseistautuneita tahansa, niin ei kai ne nyt herranjumala sinkoja ja liekinheittimiä siellä sentään käytä. Puhumattakaan 30-luvun gangsterielokuvien rumpulippailla varustetuista tommygun-konepistooleista.
Tällaisesta pelleilystä tekisi mieli sakottaa peliä kymmenellä pisteellä ihan vain periaatteen vuoksi. Jossain scifi-räiskinnässä tämmöiset lapsukset olisi vähän helpompi antaa anteeksi, mutta Kingpinissä kaikki tällaiset epärealistisuudet syövät vain pelin tunnelmaa ja uskottavuutta.
3D-räiskintöjen puutteellisen sisällön pelastaa yleensä viimeistään viimeisen päälle komea toteutus, ja tämä pätee myös Kingpiniin. Peliä ei tosiaankaan helposti uskoisi Quake 2:n pelirungolla tehdyksi, etenkään kun katsoo sen ennennäkemättömän yksityiskohtaisia pelihahmomalleja. Grafiikka on kauttaaltaan hyvin suunniteltua, ja silti peli myös pyörii todella sulavasti, huolimatta kovalta näyttävistä laitteistovaatimuksistaan. Erityismaininnan ansaitsevat myös pelin erilaiset erikoisefektit, joista etenkin räjähdykset ovat hienoimpia mitä olen 3D-räiskinnöissä koskaan nähnyt.
Oleellista pelin suorituskyvylle on koneesta löytyvän muistin määrä. Minimillä, 64 megatavulla, peli latailee nettipuheiden perusteella armottoman pitkään ja hartaasti, kun taas 128 megatavulla lataustaukoihin hädintuskin edes kiinnittää huomiota.
Rankka päivä
Kingpinin taistelut ovat suorastaan hengästyttävän kiivastempoisia, eikä vähiten siksi, että tietokoneen ohjaamien vihollisten reaktionopeus ja osumatarkkuus vetää vertoja jopa viidakon valtiaalle Mustanaamiolle. Sillä hetkellä, kun pelaaja vetää liipasimesta, viholliset rupeavat ampumaan takaisin, elleivät siis jo tätä ennen ole havainneet pelaajaa. Toisin sanoen, jos yrität yllättää vihollisen ampumalla sitä singolla selkään, se ehtii veistellä ysimillisellään nimikirjaimensa otsaasi, ennen kuin singon ammus on ehtinyt perille kohteeseensa.
Vihollisten osumatarkkuus ei juuri häiritse, mutta aseiden alitehoisuus kylläkin. On varsin omituista ampua vihollista metrin päästä pistoolilla otsaan ilman, että tämä on moksiskaan. Viholliset eivät reagoi ottamaansa vahinkoon mitenkään, vaan jatkavat hillitöntä tykitystään niin kauan kuin henki pihisee pisteenkin verran. Rainbow Sixin tyylinen osuma tai kaksi tappaa -meininki sopisi Kingpiniin paljon paremmin.
Kingpin alkaa lupaavasti eräänlaisena räiskinnällä kuorrutettuna seikkailupelinä, mutta pian ensimmäisten kenttien jälkeen peli lähtee valitettavasti kehittymään tavanomaiseksi seikkailupelimäisyyksillä kuorrutetuksi räiskinnäksi. Etenkin muutamat pelin viimeisistä kentistä alkavat olla jo sellaista puuduttavaa lahtaamista, että sitä melkein kuvittelee pelaavansa jotain SiNiä tai Blood 2:a.
Kingpinin peli ei kuitenkaan ole vielä pelattu, sillä se saattaa vielä näyttää kyntensä moninpelinä. Xatrix on saanut julkaistua sille jopa Linux-serveriohjelmistot, mikä näkyi heti sille omistettujen peliservereiden määrän kasvuna.
82
