Rock ‘n’ roll ei koskaan kuole, mutta musapelit kuolivat. Onko niiden henkiinherääminen mallia Rize of the Fenix vai Pet Sematary?
Kitara- ja bändipelien kulta-aikaa elettiin viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Buumin aloitti 2005 ilmestynyt Activisionin Guitar Hero, joka oli länsimaistettu versio japanilaisesta Konamin Guitar Freaksista. Pienen lelukitaraohjaimen rämpyttäminen tunnettujen rokkibiisien tahdissa vetosi kaikkiin muihin paitsi tosikoimpiin pelaajiin ja nousi räjähdysmäiseen suosioon erityisesti kimppapeli-illoissa.
Jatko-osia alkoi ilmestyä kovalla syötöllä, kitaran ohella peleissä pääsi soittamaan myös leikkibassoa. Parin pelin jälkeen alkuperäinen Harmonix-tiimi nosti kytkintä, vaihtoi EA:n leiriin ja puski ilmoille vielä astetta pidemmälle menevän Rock Bandin, jossa mukana oli kitaran ja basson lisäksi laulu ja rummut. Rock Band olikin se bändipelien todellinen kruununjalokivi, jonka suunnaton tuhansien DLC-biisien kokoelma ja pari vähän paranneltua jatko-osaa pitivät pelikonseptia hengissä noin vuoteen 2011 asti. Activision yritti räpiköidä mukana Guitar Hero -sarjallaan, mutta tappoi sen käytännössä itse liian kovalla julkaisutahdilla ja huonolla DLC-politiikalla.
Viiden vuoden kukoistuksen jälkeen koko genre kuitenkin vajosi käytännössä unohduksiin. Liekö sitten kyseessä pelaajakansan ja likaisten kasuaalien yleinen väsähtäminen lajityyppiin, sen kyvyttömyys uudistua vai mikä, mutta tällä vuosikymmenellä on bändipelien backstagella ollut todella hiljaista. Uuden sukupolven konsolien myötä on kuitenkin aika yrittää uudelleen, ja syksyn aikana sekä Rock Band että Guitar Hero saivat uuden elämän. Jännittävästi toinen pelisarjoista jatkaa täsmälleen siitä, mihin edellisellä kierroksella jäi, kun taas toinen palaa käytännössä juurilleen.
Yy, kaa, yy kaa koo nee vii… kuu?
Iso osa rytmipelien viehätystä on niiden yksinkertainen mutta mukaansatempaava pelimekaniikka, joka uppoaa kasuaalimmankin pelaajan selkärankaan minuuteissa. Ruudun keskellä möllöttää kitaran kaulan näköinen ”valtatie”, jonka yläreunasta syöksyy erivärisiä pieniä palkkeja. Kun palkki napsahtaa ruudun alareunaan, tulee soittimesta riippuen joko painaa oikeanväristä nappia lelukitaran kaulalta ja samaan aikaan painaa rämpytysnappia tai lyödä kapulalla oikeanväristä rumpua. Vaikeustaso määrittää sen, miten paljon ja kuinka nopeasti palikoita putoilee ja tuleeko niitä kenties useampia samanaikaisesti.
Väripalikat eivät tietenkään sinänsä vastaa mitään oikeita nuotteja, mutta illuusio siitä, että biisiä soittaa oikeasti on erittäin väkevä. Lisäksi pelatessa taidot kehittyvät vauhdilla, mikä osaltaan saa lelukitaran rämpyttäjän tuntemaan itsensä kovaksikin rokkistaraksi.
Nämä uuden sukupolven kaksi bändipeliä perustuvat tähän tismalleen samaan pelimekaniikkaan kuin aiemmatkin versiot. Rock Band 4:ssä mekaniikkaa ei ole lähdetty muuttamaan yhtään, vaan kitaran kaulasta löytyvät ne samat viisi väriä kuin aina ennenkin. Guitar Hero Live sen sijaan muuttaa konseptia rohkeasti: nappeja onkin nyt kuusi, sijoiteltuna kahteen päällekkäiseen kolmen napin riviin. Niinpä siinä homma perustuu värintunnistuksen sijasta erilaisiin ylä- ja alanappien yhdistelmiin, jotka vaativat ehkä himpun verran enemmän sorminäppäryyttä ja tavallaan muistuttavat enemmän (tosin hyvin vähän enemmän) oikeita kitarasointuja. Edistyksen kääntöpuolena uusi mekaniikka on niin erilainen, että se ei tue mitään muita soittimia kuin kitaraa, eli koko bändillä soittamisen voi uudessa Guitar Herossa unohtaa.
Vanha riffi parempi kuin pussillinen uusia
Rock Band tuntuu muutenkin luottavan enemmän siihen, että se mikä toimi viime vuosikymmenellä, toimii edelleen. Esimerkiksi pelihahmot näyttävät oikeastaan tismalleen samoilta, mitä nyt muokkausmahdollisuuksia on kertaluokkaa vähemmän. Uramoodissa biisejä veivataan läpi muutaman setin mittaisina keikkoina ja usein soitettavat biisit saa valita itse. Tämän lisäksi yksittäisiä biisejä tai itse valittuja settejä voi soittaa quickplay-moodissa ja siinäpä se sitten onkin.
Guitar Hero sen sijaan perustuu ”aitoon bändikokemukseen”, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että peli on kuvattu ensimmäisessä persoonassa kitaristin silmistä. Kaikissa pelin taustavideoissa esiintyvät tietokonehahmojen sijaan oikeat ihmiset, ja ilmeisesti peliä varten on lyöty kasaan jotkut oikeat minifestarit yleisöineen. Muovikitaran kanssa heiluessaan näkee siis lavan edessä vellovat aidot yleisömassat fanipaitoineen ja kyltteineen sekä välillä silmää iskevät ja tsemppaavat kanssasoittajat.
Jos näissä ”festarikokemuksissa” esiintyvät bändit ovat oikeita eivätkä näyttelijöitä, olen todella, todella pahoillani. Kameran tai siis kitaristin silmien eteen nimittäin marssitetaan niin nolon näköistä ananastukkaa ja karvanaamaa että myötähäpeää riittää enemmän kuin etelähelsinkiläisellä katuruokafestivaalilla. Lisäksi teennäisen oloisen yleisön tuijottaminenkin vain ärsyttää, kun stadiontason rokkarin suurinta etua, eli eturivin parhaiten varustellun mimmin/kundin pyytämistä backstagelle, ei voi videopelin puitteissa toteuttaa.
Toinen Guitar Heron pelimoodeista on, jos mahdollista, vieläkin oudompi kuin purkitetut livekeikat. Guitar Hero TV -niminen onlineosuus nimittäin koostuu ”musavideokanavista”, joilla pyörii ihkaoikeita musiikkivideoita puolen tunnin mittaisina ohjelmina. Soittamaan voi hypätä koska vaan, sillä ohjelmat pyörivät itsekseen jossain internetin syövereissä Activisionin palvelimilla. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että soitettavaa biisiä ei voi valita itse.
Varsinaisia DLC-biisejä Guitar Herossa ei siis ole lainkaan. Mikromaksuilla tai hyvillä pelisuorituksilla voi kuitenkin ansaita jotain hämäriä kolikoita, joilla puolestaan voi ostaa haluamistaan Guitar Hero TV:n biiseistä ”soittokertoja” soitettavaksi silloin kun itse mielii. Tv-kanavien valikoiman on luvattu uusiutuvan säännöllisesti, mutta ajatus siitä, että ilman liekehtivien mikromaksuvanteiden läpi hyppimistä ei soitettaviin biiseihin pysty itse vaikuttamaan, on ainakin itselleni todella vastenmielinen ja bändipelien hauskanpitokonseptin vastainen. Jos kaljamahainen kitarasankari haluaa soittaa Blitzkrieg Bopin kymmenen kertaa putkeen niin siihen on oltava oikeus ja mahdollisuus!
Pohjaton Avenged Sevenfold -kuoppa
Olipa tyhmistä pelimoodeista tai kitaran nappien lukumäärästä mitä mieltä hyvänsä, totuus kuitenkin on, että rytmipelit joko kukoistavat tai kaatuvat pääasiassa niiden sisältämän biisimateriaalin perusteella. Ensimmäiset Guitar Herot ja oikeastaan kaikki aiemmat Rock Bandit olivat juuri tämän ansiosta niin mainioita pelejä, sillä hyvää soitettavaa löytyi monen tunnin illanviettoon aivan yllin kyllin. Valitettavasti molemmissa uusissa peleissä tilanne on paljon, paljon huonompi.
Väänsin Guitar Hero Liven live-osuuden keikat läpi hampaat irvessä ja nyt todellakin tiedän, miltä tuntuu niistä leipämuusikoista, jotka veivaavat samoja paskoja coverbiisejä läpi ilta toisensa jälkeen. Makuasioitahan nämä tietenkin ovat, mutta vaikka kuuntelen musaa aika laajalla skaalalla, oli reilun neljänkymmenen biisin valikoimassa oikeasti hyviä ehkä juuri ja juuri yhden käden sormilla laskettava määrä. Hauskuus oli soittamisesta hyvin kaukana, kun paskat emobiisit seurasivat toinen toistaan loputtoman tuntuisena virtana.
Toisaalta Rock Band 4 ei selviä biisien hauskuustestistä kovin paljon puhtaammin paperein. Pelin yli 60 biisissä on ehkä määrällisesti vähän enemmän parempia biisejä, mutta suurin osa on joko mitäänsanomatonta tai kuraa, ja koska pelasin näitä Playstationilla, tuli todella ikävä Xboxille ostamiani aiempien Rock Bandien muutamaa sataa DLC-biisiä. Rock Bandin eduksi laskettakoon, että kolmen edeltävän osan pelilevyillä olevat biisit pitäisi saada (saman konsoliperheen sisällä) siirrettyä neloseen pientä lisämaksua vastaan, ja myös iso osa DLC-biiseistä yritetään saada lähiaikoina toimimaan. Niinpä varsinkin aiemmat osat omistaneilla on kyllä varsin messevät oltavat, jos ei ole erehdyksessä loikannut kilpailevaan konsolijengiin.
Jaksaako sedät heilua?
Ehkä olen vain kyyninen vanheneva ukkeli, joka on yksinkertaisesti pelannut bändipelejä liikaa, mutta suoraan sanoen on vaikea nähdä, että nämä yltäisivät toisessa tulemisessaan samanlaiseen megasuosioon kuin ensimmäisellä kierroksella. Edellisen sukupolven versioita paljon pelanneelle molemmat pelit tuntuvat – osittain toki huonon biisimateriaalin takia – vähän puolivillaisilta uudelleenlämmittelyiltä, jotka eivät tuo edeltäjiinsä verrattuna genreen mitään varsinaisesti uutta. Kevytmielisessä illanvietossa hyvällä porukalla Rock Bandilla varmasti on edelleen paikkansa myös uuden sukupolven versiona, mutta en oikein näe esimerkiksi itseäni pelaamassa tätä samalla intensiteetillä kuin aiempia osia.
Guitar Hero Live puolestaan tuntuu takapakkia ottaneen pelikonseptinsa ansiosta vielä väsähtäneemmältä kuin sarjan aikaisemmat osat. Muiden instrumenttien kuin kitaran täydellinen puuttuminen on kilpailevaan peliin verrattuna todella iso miinus, eikä uusi kuuden napin ohjaussysteemi ole mitenkään merkittävästi parempi tai hauskempi kuin perinteiset viisi nappia. Virheet vaalean- ja tummanharmaiden lätkien tunnistamisessa eivät niinkään johdu vaikeudesta kuin huolimattomuudesta, mikä on lähinnä turhauttavaa. Toisaalta Guitar Herossa on kaikki pelimäisyys pisteistä lähtien häivytetty niin kauas ”livekokemuksen” taustalle, että soitossa tapahtuvilla virheillä ei ole edes mitään väliä, ellei heitä koko soitantaa aivan läskiksi.
Kahdesta nykykonsolien bändipeliyrittäjästä Rock Band siis tuntuu edelleen paremmalta ja huomattavasti viihdyttävämmältä kokemukselta. Siitä huolimatta se hienoin taika on kuitenkin koko pelikonseptista laimentunut aika selvästi, eikä samanlaista imua soittaa vielä yksi biisi naapurien hakatessa tahtia seinään, kattoon ja lattiaan kolmelta aamuyöstä enää ole.
Eniten näitä uusia viisivuotispäivityksiä pelatessa harmittaa, että molemmat pelisarjat ovat uudistumisen sijasta valinneet eri tavalla turvallisen vanhan toiston. Näkisin, että mahdollisuuksia edes jonkinlaiseen peli-idean raikastamiseen olisi ollut yllin kyllin, eikä näillä eväillä voiteta runsaudenpulasta kärsivien pelaajien sydämiä ja mieliä rytmipelien uuden tulemisen puolelle.
Tai ehkä olen totaalisen väärässä ja nuorisolaiset innostuvat lelukitara kaulassa rokkaamisesta enemmän kuin oma sukupolveni koskaan, mikäli WhatsAppaamiselta ja Periscope-vloggaamiseltaan ehtivät.
Rock Band 4
Arvosteltu: PS4
Saatavilla: Xbox One
Harmonix
Moninpeli: 1-4
Ikäraja: 12
Rock Band 4: 85
Rytmipelien kuninkaan sinänsä onnistunut mutta täysin yllätyksetön siirto nykyiselle konsolisukupolvelle.
Guitar Hero Live: 77
Kitarapelin uusi tuleminen kompastuu huonoihin uudistuksiin ja laaduttomaan biisivalikoimaan.
