Vaikka ydinsota pyyhkäisi yli pallon, jäi osa ihmisistä henkiin. Pinnalla säteilyssä pyristelevät muuttuivat hirviöiksi, maan alla piilossa lymyävät taas eivät ainakaan päivettyneet.
Pinnalle jääneet mutantit kehittivät tekniikkaansa orgaaniselle pohjalle, viritellen tappajavirtahepoja ja sen sellaista. Luolissa majailleet normaalimmat ihmiset taas luottivat perinteisempään teknologiaan. KKND:n ykkösosa kertoi, mitä tapahtui, kun ryhmät kohtasivat. Sotahan siitä seurasi, ja kumpikin puoli liiskautui lähes viimeiseen solttuun. Lähes viimeiseen: osalla meni pupu pöksyyn. Nämä rippeet jäivät nuolemaan haavojaan neljäksikymmeneksi vuodeksi.
Nyt revanssi on mielessä niin mutanteilla kuin heidän siloisempihipiäisillä heimoveljilläänkin, mutta mättö ei enää olekaan yksinkertaista. Sotaan on liittynyt kolmas osapuoli, villiintyneistä viljelyroboteista kehittynyt Sarja Yhdeksän.
Kornia oli, vaan ei juonella väliä, jos peli on muuten kunnossa. Periaatteessa KKND2 onkin _ pelissä on pari hienoa ideaa, toteutus on riittävän hyvä ja pelattavuus kunnossa. Käytännössä tilanne on toinen. KKND2 on aivotonta massateurastusta, johon tympääntyy nopeasti.
Valinnanvaraa
Krossfire on niin sanottu reaaliaikainen strategiapeli. Tämä täytyy mielessään kääntää tehtävittäin eteneväksi, reaaliaikaiseksi toimintanaksutteluksi, jossa käskytetään sotakoneita ja rakennetaan tönöjä näiden tueksi. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt KKND2:n.
Taistelua pyörittävä aine on tällä kertaa öljy. Öljyä on lätäköinä, tai valmiina öljynporaustorneina. Kunhan itsellä on ehjiä tankkiautonvastikkeita, ne sukkuloivat jalostamon ja öljypisteiden välillä tuottaen rahaa, joka muuttuu tehtaissa vaikka kevyttä tankkia vastaaviksi yksiköiksi.
Pelaaja voi valita puolensa, joten erilaisia kampanjoita on kolme. Tehtävien selvittämisjärjestykseen voi vaikuttaa, yleensä vaihtoehtoja on vähintään kaksi. Jos tehtävä siis tuntuu mahdottomalta, ei pelin tarvitse pysähtyä siihen, vaan voi pelata alueet ongelmapisteen vierestä, ja sitten palata miettimään oikeaa hyökkäysmetodia.
Mitään järin monimutkaista pelaaminen ei ole. Pari peliä kuluu ensin siihen, että tutkii maaston ja selvittää vihollisen olinpaikat ja öljylähteiden sijainnit. Sitten on aika kehittää hienostunut taktiikka. Zoomaus mutanttien päämajaan: "Nyt, kun öljyä on reippahasti, rakennetaanpas 20 kuoppaskorpionia ja vedetään niillä vihollista turpaan. Oho, ei riittänyt. Tuplataanpas määrä. No nyt onnistui, ja vihollisen jalkaväkeä ja rankempaa porukkaa tuottavat tehtaatkin menivät rikki. Edessä on siis enää varttitunti tuhoon tuomittujen yksiköiden siivoamista." Tyl-sää.
Yksinkertaisuus ei ole synonyymi helppoudelle. Loppupään tehtävät ovat vaikeita, koska tehtävän alussa vihollisella on valmis tuotantoketju ja massahyökkäykseen vaadittavat sotavoimat. Peliä on pakko säätää hitaammaksi, jotta ehtisi tehdä jotain muutakin kuin torjua hyökkäyksiä.
Nätti feature-lista
Pelaaminen ei ole hankalaa, sillä käyttöliittymä on hyvä. Näin pelit pitää puuseeltä kääntää, ei hiirivetoista käyttöliittymää matkien, vaan joypadillä nopeasti toimivat valikot lisäten. Ryhmien välillä vaihtaminen on nopeaa, rakentaminen todella vaivatonta ja kartalla liikkuminen sutjakkaa. Hyvänä ideana ohjain tärisee käsissä, kun omat rakennukset saavat osumia.
Taustagrafiikka, varsinkin raunioituneita kaupunkeja esittävä, on erinomaista. Yksikkögrafiikka sen sijaan ei oikein vakuuta. Räjähdykset ja vastaavat ovat vasemmalla kädellä piirrettyjä, vain maahan rojahtavat lentolaitteet vakuuttivat efekteillään. Pienenä, mutta merkittävänä pointtina taustalla soiva tekno on hyvää.
Tietokoneen tekoäly on Melbourne Housen mukaan jotain ennen näkemätöntä, mutta tämä on silkkaa potaskaa. Tietokone hyökkää suoraan päälle, luottaa raakaan voimaan, uhraa surutta törkeän alimitoitettuja soltturyhmiä eikä liiemmin jaksa kiertää puolustuslaitteita.
Puolustuslaitteet eivät Krossfiressä ole mitään turhia kapistuksia, vaan ryhminä suorastaan ylitehokkaita tappokoneita. Koska tehtävät ovat tasoa "tuhoa viholliset viimeiseen yksikköön", kuluu omia yksiköitä hyökkäyksissä rankat määrät. Arvostinkin paljon mahdollisuutta laittaa yksiköitä rakentumaan loputtomina jonoina, rahamäärän tietty hillitessä riemua.
Kaksi marjaa
Jos vertaa KKND:tä vaikkapa Red Alert: Retaliationiin, menee lopputulos pahoin MuTu-pohjalle. Kumpikin peli näyttää riittävän hyvältä, KKND2 voittaa taustoillaan, Red Alert yksikkögrafiikoillaan. KKND2 on periaatteessa monipuolisempi, käytännössä tällä ei ole merkitystä. Moninpelissä KKND saa pisteitä siitä, että kaksinpeliä voi pelata yhdellä Pleikkarilla, mutta linkkipeli valitettavasti puuttuu.
Köydenvedon ratkaisijaksi nousee tyyli. On sata kertaa hienompaa rymistellä kunnon tankeilla, koptereilla sun muilla itä-länsi-skenaariossa, kuin listiä tahi kaitsea typeriä robotteja ja mutantteja hyvin kuluneessa Mad Max -tulevaisuudessa. Lisäksi KKND2 on niin klooni kuin klooni voi olla, Red Alert taas perii geeninsä suoraan koko peligenren äidiltä.
Jos pelityyppi himottaa, niin turha säikkyä. Krossfire ei ole huono, se vain on keskinkertainen. Ykkönenkin voitti kuitenkin puolelleen kannattajajoukon, joten ken tietää, ehkä KKND2 vain avautuu harvoille. Minun kirjoissani KKND2 jää merkityksettömäksi sivuhuomautukseksi.
71
