Miten käy, kun tasohyppely saa vaikutteita roolipeleistä? Entäpä, jos sen grafiikasta tehdään henkeäsalpaavan kaunista? Syntyy kaksi 2,5D-tasohyppelyä: Tombi ja Klonoa.
Yllättäen jonnekin perinteisten kaksiulotteisten tasohyppelyjen ja aitojen 3D-pelien välimaastoon on kehkeytynyt uusi pelityyppi, joka on saanut tyhmän, mutta sinänsä kuvaavan kutsumanimen: 2,5D-tasohyppelyt. Niissä grafiikka on nykypelien ja -koneiden mukaisesti kolmiulotteiseksi piirrettyä, mutta eteneminen luonnistuu pääosin vanhojen sivulta seurattavien tasohyppelyjen malliin. Lopputuloksena on parantunut syvyysvaikutelma ja usein monipuolisempi kenttädesign, mutta liikkuminen on entiseen tapaan raivostuttavan rajoittunutta. Silti 2,5D-pelejä pelaa mielellään. Kaksiulotteisuus tekee liikkumisen helposti hahmotettavaksi ja pelattavuus onkin parhaimmillaan mukavan rentoa.
Jenkit Pandemoniumeineen keksivät genren, jos nyt mistään ruudikkaasta oivalluksesta voi puhua. Nyt japanilaiset ovat suodattaneet teemasta kerralla kaksi värikästä ja kuinkas ollakaan söpöhköä peliä länsimaisen tummanpuhuvaa ja synkänpulleaa grafiikkaa palvovan sielun sulateltavaksi. Viholliset ovat karkkikaupan omistajan painajaisista karanneita ja taustat sarjakuvapiirtäjän pastellipinkasta pihistettyjä.
Alppimaestro Tomba ja tasohyppelyn Zen
Lienevätkö alppimaestro Tomban tarkkasilmäiset avustajat kavahtaneet, koska Tombana muualla maailmassa tunnettu peli on vaihtanut nimensä kuin huomaamatta Tombiksi? Peli on kuitenkin muuten pysynyt ilmeisen ennallaan, pöhkö grafiikka ja roolipelimausteita kuluneeseen genreen ymppäävät erikoisuudet ovat tallella.
Tombista on kohuttu lähinnä sen takia, että pelin pääsuunnittelija on aikoinaan Ghost and Goblinseilla kansaa kaatanut Tokura Fujiwara. On jotenkin loogista ja ymmärrettävää, että miehen PlayStation-debyytti ei ole kokonaan kolmiulotteinen. Pelattavuus tuo mieleen monet menneisyyden klassikot, mikä ei ole välttämättä kielteistä. Nostalgia toimii muussakin viihteessä, miksei myös peleissä?
Sisään ja ulos, edes ja takas
Tombissa tasohyppelygenrelle tyypillistä taso tasolta, kenttä kentältä etenemistä on murrettu niputtamalla episodit toisiinsa niin limittäin, päällekkäin, sivuttain kuin peräkkäinkin, ja välillä pelaajan on peräännyttävä jo kolutuille kunnaille. Tombi pursuaa erilaisia pieniä tehtäviä, joita ratkomalla etenee. Parhaimmillaan niitä voi olla työn alla useita ja monesti yhden ratkaisu johtaa toisen alkuun.
Tehtävät eivät ole sinänsä vaikeita, usein esimerkiksi pelkkä tietyn esineen toimittaminen paikasta X paikkaan Y riittää, esimerkiksi vesisanko on kiikutettava sammutettavan nuotion luo kunhan ensin saa täytettyä sen _ aivan oikein _ vedellä! Hetkittäin Tombi tuo mieleen jopa perinteiset graafiset seikkailut (kuten vaikkapa Monkey Islandit), sen verran paljon esineiden edestakaisin kiikuttelua siihen on ympätty.
Roolipelivaikutteet ovat loihtineet Tombiin ihkaoikean inventaarion ja kaupungit, joissa voi porista ystävällismielisten asukkien kanssa. Kauppoja ja majataloja ei sentään ole. Roolipelinomaisesti Tombi oppii pelin edetessä uusia kykyjä, jotka helpottavat somasti etenemistä. Näistä erityisen mieluisa on heti alkumatkasta koipiin tarttuva pikajuoksuominaisuus, mikä sutkistaa pelattavuutta iloisesti. Tuttua roolipeleistä on myös pukimien sun muiden vetimien sekä aseiden varustelu. Hyppyhousuista esimerkiksi saa lisäpotkua Tombin reisilihaksiin.
Grafiikka on värikästä ja sarjakuvamaista, mutta ehkä hieman räikeää. Erityisen karskean risupuskan ansaitsee Tombin animaatio. Se on harvinaisen jäykkää ja itse asiassa jopa hilpeän väkinäistä ja ensimmäinen hyppy sai aikaan melkoisen röhönaurun. Täytyy toivoa, että jostain pelin sopukoista löytyvät sulavan animaation ruudulle taikovat animaatiopöksyt.
Klonoa, visiönääri kolmannessa polvessa
Klonoa on malliesimerkki perinteisemmästä kenttä kentältä eteenpäin vievästä pelidesignista. Tällä kertaa tosin ei puhuta maailmoista tai kentistä, vaan unen ja painajaisen välimaastossa keinuvaan teemaan sopien visioista. 3D-efektit ovat Tombia luovemmassa käytössä ja syvyysvaikutelma on todella hieno. Kaiken lisäksi kaukana etäisyydessä häilyvät maisemat eivät välttämättä ole pelkkää silmänruokaa, useimmiten sinnekin pääsee hetikohta tellustelemaan. Kuvakulma vaihtuu eloisasti, mutta ei niin, että se häiritsisi pelaamista.
Hekumallisinta Klonoassa on henkeäsalpaava grafiikka. Näkymät ovat värikkäitä ja hahmot söpöjä ja juuri oikealla tavalla hehkeitä. Peli on kuin akvarellein maalattu lastenkirja, vaikutelmaa korostaa kuvakirjan sivujen kääntyminen seuraavaan vaiheeseen siirryttäessä. Yksityiskohtiin on todella paneudettu. Esimerkiksi tuulenpuuskan ilmaan nostattamat lehdet eivät ole pelin kannalta välttämättömiä, mutta kertovat toisaalta huolellisesta viimeistelystä.
Pelaaminen on letkeää, muttei liian helppoa. Toki kokenut genren taitaja etenee jouhevasti, mutta toisaalta vaikeustasoa kohottamalla peli olisi tuskin tästä parantunut. Tällaisena Klonoa sopii hyvin niin tasohyppelijän uraansa aloitteleville kuin veteraaneillekin. Kokeneemmat voivat tosin varautua siihen, ettei Klonoasta riitä hupia viikkokausiksi.
Kuin kaksi marjaa?
Tombi ja Klonoa ovat sukulaisia muutenkin kuin lajityypiltään. Liekö sattumaa, mutta viholliset eliminoidaan molemmissa peleissä alkumatkasta liki identtisin ottein eli sankareilla on käytössä nyrkin sukuinen heilurikyky, jolla mosauttaa päin vihollista. Ja kuinka ollakaan molemmissa peleissä vihollisen saa kouraistua hyppysiinsä ja viskattua sen jälkeen muille maille vierahille. Klonoassa vihollisen manipulointi on viety piirun verran pitemmälle: pökkäämällä vihollinen alaspäin kesken hypyn ponkaisu korkealla häämöttävälle tasolle luonnistuu. Molemmissa musiikkina raikaavat tunnelmaan hyvin istuvat karnevaalihenkiset rallatukset.
Klonoa on alusta loppuun selkeä ja selväpiirteinen peli. Uudet oivallukset esitellään harkitusti ja maulla, liki huomaamatta. Niitä ei ole liikaa, mutta riittävästi yhteen peliin. Tombiin on muistettu tuoda muistumia liki kaikista lajityypin klassikoista ja peli käykin suoranaisena interaktiivisena historian kirjana ja kertauksena 16-bittiaikojen klassikkohyppelyihin. Valitettavasti kaikki Tombin ideat eivät kanna pitkälle ja panevat pääosin sutjakkaan pelattavuuden hetkittäin koetukselle. Pelattavaa siinä on onneksi sentään tarpeeksi.
Klonoa on malliesimerkki siitä miten tehdä peli, joka puree niin 6-vuotiaaseen aloittelijaan kuin aikuiseen pelikroonikkoon. Alkupään helpot ja rauhaisat kentät käyvät mukavasta lämmittelystä ennen loppupään kiemuraisia ja polveileivia näkyjä. Klonoa hohtaa ammattitaitoa alusta loppuun. Hyvyys ja nautittavuus koituvat tavallaan myös Klonoan kohtaloksi: se on pakko pelata liki läpi yhtenä herkullisena hotkaisuna. Nam.
88
