Aika, tuo keskimmäinen, on nykyään hip, hop, crackle ja pop. Nyt ei ristiretkeillä aavikoilla, vaan seikkaillaan Puolan metsissä. Rautaa on silti niskassa enemmän kuin painonnostajalla.

Jo vuosisatojen ajan saksalaisilla on ollut tapana liikuttaa teräspetoja Puolan maaperälle. Wanhaan hywään aicaan niitä kutsuttiin ritareiksi, hieman myöhemmin panzereiksi. Aina puolalainen ratsuväki on yrittänyt pistää kampoihin.

Kuten kaikki tietävät, Grunwaldin taistelussa 1410 puolalaiset antoivat saksalaiselle ritarikunnalle kunnolla turpiin. Nykyään paikka tunnetaan Tannenberginä, ja siellä puolestaan keisarillinen Saksa nöyryytti Venäjän tsaarin armeijaa 1914. Nobel-palkittu puolalainen kirjailija Henrik "Quo Vadis" Sienkiewicz kirjoitti kirjan Krzyzacy Grunwaldin-taistelusta ja tätä teosta on käytetty Knight of the Cross -pelin taustamateriaalina.

Haarniskani kaipaa kiillotusta

Miekkaleikkeihin voi osallistua joko teutonien tai polakkien puolella. Yksiköt ovat käytännössä samat, mutta tavoitteet ja kampanjat hieman vaihtelevat. Pelattavaa on kampanjan ja lukuisten skenaarioiden verran.

Tehtävät vaihtelevat normaalista nahistelusta massiivisiin piirityksiin, vaikka pitkälti kyse on siitä, kumpi tappaa vastustajan johtajan tai kaikki viholliset. Näissä karkeloissa ei antautumisia tunneta eikä armoa edes vaivauduta pyytämään.

Pelimuodoksi on valittavissa vuoropohjainen taistelu tai epämääräinen aikarajasysteemi, joka enemmänkin sekoittaa kuin auttaa pelaamista. Vuoropohjaisuus on voittajan valinta ja pelaaminen sujuu maittavasti. Turhan epätarkasta käyttöliittymästä pitää valittaa, sillä hiirellä on liian helppo sohaista ohitse ja käskyttää äijä taktisesti tärkeästä paikasta suoraan vihulaisen viereen.

Systeemi on toimiva ja varsin kaunis. Omia solttuja voi komentaa yksin tai ryhmässä. Kun valitsee miehen, näkee minne tämä voi liikkua ja liikkumisen jälkeen näkee, mitä äijä voi lyödä tai ampua. Kun on antanut käskyjä tarpeeksi, huitaistaan avaruusnäppäintä ja vihollisen vuoro on tehdä samat liikkeet.

Hengissä pysymistä auttaa kummasti kivi-paperi-sakset-periaatteen sisäistäminen. Toiset yksiköt ovat tehokkaampia toisia vastaan lukuun ottamatta ritareita, jotka ovat äärimmäisiä tappokoneita. Yksi ritarin isku tappaa helposti minkä vain, jopa toisen ritarin. Näin haarniskaniekkojen nahinointi meneekin melkoiseksi shakiksi, kun pitää vältellä joutumista vastapuolen peltiheikin seivästämäksi.

Systeemin suurimpia mokia on se, että yksikkö taistelee kaikki rähinät erikseen. Saartaminen ei hyödytä mitään, vaan motissa oleva ritari niittaa helposti samalla vuorolla kaikki ympärillään olevat keihäsmiehet ja torjuu vielä tusinan jousimiehen ampumat vasamat. Myös maaston vaikutus muuhun kuin liikkumisnopeuteen on hieman kyseenalainen. Samalla voisi nurista piirityksistä, joissa ideana on tiettyjä ennalta määrättyjä osumakohtia katapulteilla ja tykeillä ampumalla hajottaa muuri ennen sisään rynnimistä.

Roolipelimäisiä elementtejä tuo mukaan se, että pelaaja on kerrankin fyysisesti taistelukentällä oleva hahmo ja hänen ja muiden yksiköiden taidot karttuvat kokemuksen myötä. Taistelujen välissä voi välillä ostella uusia yksiköitä, ja omalle hahmolle parempia aseita ja haarniskoita. Loppua kohden pelaajasta tulee klassisten roolipelien tapaan tappokone, jonka edessä koko ritarikunta tai Puolan kuningaskunta joutuu nöyrtymään.

Testosteroni-teutoni

Pelin suurin ongelma on vaikeustaso. Puolalaisten pelipolitiikkana on selvästi, ettei pelaajaa saa päästää helpolla. Toinen puolalaispeli Another War on lähes mahdoton pelata, ja myös Knight of the Cross vaatii riittävästi yrittämistä. Syynä vaikeuteen ei ole sangen tumpelo tekoäly vaan valtaisat vihollislaumat. Pelasi mitä puolta tahansa ja millä tahansa vaikeustasolla, kampanjoissa vihollisia on ainakin tuplasti enemmän. Suhde ei suinkaan parane, kun yksiköt seuraavat usein seuraavaan taisteluun ja näin jokainen kuollut oma tarkoittaa, että seuraavassa taistelussa vastassa voi olla vielä suurempi ylivoima.

Metsäiset maisemat ovat kaunista katseltavaa, joskin toisiaan mättävät ukkelit katoavat metsän siimekseen. Kadonneen lampaansyöjän löytää energiapalkin perusteella. Erilaiset yksiköt tunnistaa mukavasti, vaikka eri jalkaväkiyksiköt menevät vähän sekaisin.

Keskiaikainen musiikki on toimivaa. Miekat kilisevät aidon kuuloisesti ja etenkin nuolen tömähtäminen kuulostaa todella tuskaiselta tapahtumalta. Muuten ähinät ovat sitä luokkaa, että alkaa oheen kaivata dubbausta saksaksi ja ritareiksi kunnon viiksigunthereitä.

SAKSAL Y GUNTHERIIN!!!!!!!!!!!!

Ristinritarit ei ole elämää suurempi peli tai keskiaikaisten strategiapelien uusi merkkitapaus. Se on sangen yksinkertainen, ajoittain aivan törkeän vaikea ja varsin mielikuvitukseton. Siitä huolimatta peli toimii kaikessa, missä sen on tarkoitettukin toimivan eikä kapsahda katajaan tavoitellessaan kuuta kuusen latvasta.