Tuukka Grönholm katselee 3D:tä mieluiten ViewMasterilla, jolla olohuoneen ikkunasta näkyy liitukaudelle asti. * * * * *
Pääsin pitkästä aikaa messuille, ja jo ensimmäisenä iltana näin kaiken kahtena.
Kesän yksi messutrendi oli 3D, kolmiulotteisen kuvan työntyminen elokuvateattereista pelimaailmaan. Nintendo esitteli kolmiulotteista kuvaa näyttävän Nintendo 3DS -mallin, ja Sonyn lisäksi ainakin LG, Panasonic ja Samsung toivat laseihin perustuvat 3D-televisiot markkinoille.
Ensi näkemältä kolmiulotteisuudesta irtoaa silmänkääntötemppumaista riemua. Mieli ei usko näkemäänsä, kun hahmot pikkuruudulla uppoavat syvälle kuvaan. Porukan lapsenomaista intoa oli hauska seurata sivusta, sillä ensireaktio oli yleensä yllätys. Minäkin odotin kasariaikojen kolmiulotteisten viivoitinten laimeaa latteutta, mutta sain ViewMaster-kuvakiekkojen lumoa.
Mustat lasit
PS3:n ja Nintendo 3DS:n kolmiulotteiset kuvat käyttävät periaatteessa samaa tekniikkaa. Jokainen ruutu piirretään tuplana, ja vasen silmä näkee eri kuvan kuin oikea. Pää tulkitsee kuvan kolmiulotteiseksi ja syvyysvaikutelma on jopa terävämpi kuin todellisuudessa.
PS3:lla ja PC:llä tarvitaan suljinlaseja, jotka pimentävät toisen silmän näkökentän niin vikkelään tahtiin, ettei mieli pysy mukana, vaan yhdistää silmien näkemät ruudut yhdeksi. Nintendo 3DS:n systeemissä ei ole tummia laseja lainkaan, vaan ruudun linssi näyttää vain toisen kuvista kullekin silmälle. Oikea katselukulma on varsin kapea, joten käsikonsolia ei saa pahemmin kallistella tai vaikutelma hajoaa heti epäselväksi, kahdeksi päällekkäiseksi kuvaksi.
Vaikka 3D:tä rummuttaa eniten Sony, 3D-suljintekniikka ei ole mikään PS3:n yksinoikeus. Samaa efektiä voi käyttää myös PC:llä, Xbox 360:llä ja Wiillä. PC:llä on ollut Nvidian 3D-lasit jo pitkään, Xbox 360:lle on tulossa muutamia 3D-pelejä, ja Nintendo keskittyy ensi vuonna saapuvan Nintendo 3DS -käsikonsolin tukemiseen.
Sony on eniten äänessä, koska firma on ainoa, joka televisiovalmistajana hyötyy 3D:n yleistymisestä. Mitä enemmän porukkaa ostaa 3D-televisioita suljinlaseineen, sen parempi. Sonyn konsernietu kääntyy kerrankin pelaajien voitoksi, sillä valtaosa PS3:n 3D-peleistä ei ole uusia julkaisuja, vaan päivityksiä PlayStation Networkin peleihin. Sony toivoo saavansa kehitystyöhön palaneet rahat takaisin Bravia-myynnillään.
Sonyn ratkaisu on piristävä poikkeus. Leffateollisuudessa keksittiin 3D uudelleen, jotta ihmiset saataisiin kotisohvilta takaisin teattereihin. Bonuksena 3D-leffasta kehtaa laskuttaa enemmän, sillä katsoja saa jotain ylimääräistä, eikä voi toistaa temppua kotona.
Tuplana kiitos
Sekä Sonyn että Nintendon 3D-tekniikka toimii. Ensi näkemältä niistä irtoaa jopa uutuuden viehätystä, mutta kukaan ei ole vielä näyttänyt, miten graafinen kikka kääntyy pelielementiksi. Sarjakuvamaisesta cel-shadingista sai aikoinaan samanlaisen onpas makea -elämyksen, mutta efekti haalistui nopeasti ja kääntyi jopa osassa peleistä rasitteeksi. Kun on kerran nähnyt 3D-elokuvan leffateatterissa, seuraavan katsoo mieluummin tavallisena.
3D:n teknisestä kikkailusta ovat eniten innostuneet tiimien graafikot ja grafiikkarutiinien tekijät, sillä he näkevät tuplakuvassa hienon haasteen. Se, mikä piti ennen saada pyörimään ruudulla kerran, pitää samassa ajassa tehdä kahdesti.
Tekijät myös törmäävät aivan uudenlaisiin ongelmiin. Käyttöliittymä pitää ajatella uusiksi, sillä ruutuelementeillä on nyt korkeuden ja leveyden lisäksi etäisyys. Voiko kursori pönöttää koko ajan lähimpänä katsojaa vai siirretäänkö se taustan mukaan syvyydessä olevien esineiden päälle? Yleensä ratkaisuna on ollut etäisyyden vaihtelu, mikä näyttää pidemmän päälle rasittavalta.
Parhaimmillaan efekti lisää siellä olemisen tuntua. Rautatähtäin räiskintäpelissä tuntuu liki aidolta, kun jyvä näyttää olevan piipun päässä ja maali siintää taustalla jossakin kaukana. Heikoimmillaan eeppinen fiilis tömähtää tonttiin, jos vatsanpohjaa vääntäväksi kuiluksi tarkoitettu kuru näyttää kolmen sentin syvyiseltä. Useissa peleissä efekti litistää esineet vain eri etäisyyksillä oleviksi kaksiulotteisiksi kulisseiksi. Olo on kuin katselisi ampumarataa, jossa maalitaulun tavoin käyttäytyvät viholliset myös näyttävät sellaisilta.
Katse eteenpäin
Graafisesta efektistä puuttuu pelillinen hyöty, joka esimerkiksi 3D-äänillä on. Moninpelin käytävillä ravatessa voi vihollisen askeleet kuulla, ennen kuin miestä edes näkee, ja äänen perusteella kääntyä oikeaan suuntaan.
Ennen kuin ostan ajatuksen 3D-peleistä, haluan nähdä ensimmäisen pelielementin, joka hyödyntää 3D:tä. Jotain fysiikkapelien veroista mielellä leikkimistä, pelin, joka kääntää arkiajattelun ympäri. Esitellyissä ideoissa efektiä käytetään vain asioiden ripotteluun syvemmälle ruutuun tai piilottamiseen toistensa taakse. Tosin pitää muistaa, että valtaosa peleistä on tehty alunperin kaksiulotteisiksi ja vain päivitetty kolmiulotteisiksi. Peliä, jonka koko suunnittelu perustuu 3D-efektiin, ei vielä ole.
Kukaan ei odota koti-3D:n olevan tämän vuoden juttu, ei seuraavankaan, vaan vasta parin vuoden päästä käyttäjämäärä on niin riittävä, että tekniikalla tekevät tuohta muutkin kuin laitevalmistajat. Massat eivät osta uutta töllöä vain pelatakseen pelejä, se vaatisi tukea tavallisilta tv-ohjelmilta. Silloinkin jokainen perheenjäsen tarvitsisi omat lasinsa, mikä lisää huvin hintaa entisestään.
En ole valmis maksamaan hetken huumasta braviallista. Innostun vasta, kun näen 3D:n antavan grafiikan lisäksi ideoillekin syvyyttä.
