Kuin kotiin olisi tullut

Myönnän nyt julkisesti sen, mikä on varmastikin ollut havaittavissa: en pidä 3D-räiskinnöistä, en pidä peleistä, joissa ampuminen on pääosassa. Se ei johdu niinkään elämänkatsomuksestani kuin siitä, että AD/HD-arvoni eivät riitä. Haluan pelini rauhallisina, pohdiskelevina ja etenevinä. Siksi pelaan Puzzle Questeja, Sword & Pokeria ja muita ei-aikakriittisiä pelejä.

Olen aikoinani pelannut Dungeon Masteria niin tiiviisti, että työpaikallakin tutkin käytävien seinät salaisuuksien varalta. En silti ihan uskonut, että toimistossa illuusioseiniä olisi, muttei paljon puuttunut. Voin edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen tunnustaa, että Dungeon Master on mielestäni paras peli koskaan ja ehdottomasti se yksittäinen peli, jota olen pelannut eniten. Heroes of Might & Magic -sarjassa meni varmaan aikaa enemmän, mutta niitä olikin monta.

Niinpä tuntui kuin olisin kotiin palannut, kun tartuin suomalaiseen Legend of Grimrockiin. Syvällä luolastossa oli niin tuttua, niin kotoisaa. Tiesin heti, millaisista paikoista nappeja kannattaa hakea, omaksuin välittömästi metrin loikat ja 90 asteen kääntymiset, tiesin, että ruokatilannetta pitää tarkkailla. Viritin aivoni puzzle-moodiin.

Lähetin Buffyn, Willow’n, Xanderin ja Taran matkaan hyvillä mielin. Vasta alempana, tason kolme loppupuolella, tajusin, että kaksi rogueta ei ollut hyvä valinta. Minulla on siis kolme takarivin heeboa maagi mukaan lukien ja vain yksi oikea taistelija. Onneksi skillipisteillä asiaa voi jonkin verran korjata, mutta aloitan alusta kahdella fighterilla sitten, kun Mac-versio ilmestyy. Nyt yritän vain pysytellä hengissä.

Ja voi pojat, sepä onkin riemukasta. Luolastoissa olen suunnistamisessa täydellinen tampio, joka rakastaa automaattikarttaa ja joutuu ottamaan sen esiin joka kulman takana. Kompassista viis, en minä osaa sitä käyttää. Hirviöitten kanssa taktiikkani on sulkea ovi niiden nenän edestä, vetää henkeä, avata ovi nopeasti, tuikata hirviöitä ja taas sulkea se. Jos sopiva ovi vain löytyy, senhän pitäisi olla ihan tässä kulman takana! Ja vielä kun löytäisi sen sinisenä hehkuvan paasin...

Vaikka juoksenkin ympyrää, juoksen sitä hymyssä suin. Tiedän, että kun näistä päällehönkijöistä selviää, voin rauhassa tutkailla ympäristöä ja etsiä nappeja. Ainakin siihen saakka, kunnes kulman takaa tulee vastaan seuraava hirviösatsi. Yllättäen ja pyytämättä.

Legend of Grimrock on neljän suomalaisen peliammattilaisen itse kustantama peli, josta tuli yllätyshitti myös miehille itselleen. Se nousi ilmestymispäivänään Steamin ykköseksi ja tienasi vuorokaudessa kehityskustannuksensa takaisin. Grimrock on peli, jollaista mikään suuri pelikustantaja ei taatusti olisi ottanut listoilleen. Se on niin oldskool, se on niin vaikea ja niin tyystin erilainen kuin nykypelit. Se vaatii kärsivällisyyttä ja se vaatii aivoja.

Kiitos Almost Human! Pelastitte sadepäiväni ja uskoni indie-skeneen. Uskoni koko peliteollisuuteen.

Lisää aiheesta

  • Pääkirjoitus: 250 lehteä myöhemmin

    Tämä juttu pitää alkaa jo miltei muinaisista roomalaisista. 23 vuotta sitten Suomi oli täysin toisenlainen kuin nykyisin: televisiokanavia oli kaksi, kännyköitä ei vielä ollut ja pelikelpoiset pc:t maksoivat monta kymmentä tuhatta markkaa.
    Silloin 250 lehteä sitten, emme mitenkään…
  • Pääkirjoitus: Pelikansan edustajat

    ELinkeinoministeri Jan Vapaavuori oli pitämässä juhlapuhetta Finnish Game Awardsissa, jossa juhlittiin pelialan 20-vuotistaivalta. Tosin me jo kauemmin pelialalla olleet olimme sitä mieltä, että termi oli väärä. Suomen "oikea" peliteollisuus syntyi varmaankin 20 vuotta sitten Housemarquen…
  • Pääkirjoitus: 20 vuotta Eekolmosta

    Jo ennen E3:sta pelejä esiteltiin muun muassa ECTS-messuilla Lontoossa parhaimmillaan kaksi kertaa vuodessa sekä Consumer Electronics Show’ssa Las Vegasissa. Sitten ala alkoi paisua ja Los Angelesiin perustettiin ne ainoat oikeat pelimessut.
    Olin mukana jo ensimmäisessä tapahtumassa – minä…