Uudet konsolit hönkivät niskaan hirmuspekseillä ja toinen toistaan tylsemmillä jatko-osilla. Toista se oli silloin kun kaikki oli uutta...
Vanhojen muistelu on dementian merkki, mutta annetaan kerrankin dementialle sijaa. Olen pelannut erilaisia pelejä kiistämättä aika pirun kauan. Olen kokenut Pong-huuman ja ihmetellyt, mikä kumman rakkine louskuttaa kolikkoja paikallisen Teboilin (vai Essoko se oli - jee, kyllä tämä dementiaa on) nurkassa. Jos olisin ollut tuolloin nollavuotias, lähentelisin hyvää vauhtia kolmikymppisbailuja.
Sen voin taata, että pelaaminen pitää jos ei nuorena niin ainakin nuorekkaana. Ilman sen kummempaa tieteellistä todistusta voin suositella kaikille intohimoista pelaamista kolme kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan. Se on takuuvarmasti nuorehduttavampaa kuin raajoja huitominen kuntosalilla tai pururadan ympäri juokseminen. Uskokaa pois.
Vaikka olen nykyään videopelifriikki, (kolikkopeli)urani aloitin vanhoilla kunnon analogisilla flippereillä. Ja ne olivat jautaa ne, kuten Juice Leskinen tuolloin lauloi.
Olin vuosikausia liimautunut erilaisiin flippereihin. Nimiä en muista enää (se dementia), mutta esimerkiksi yksi sellainen oli aivan mahtava, jossa oli vasemmalla ylhäällä hyrrä, jota paukauttamalla sai hillittömästä pisteitä ja vapaapelin. Markalla koko ilta -periaate kukoisti.
Ja viisi palloa per peli, se oli saletti se. Perustotuus, josta ei saanut lipsua. Space Invaders oli kunnon flipperin rinnalla aivan hillittömän tylsää jökötystä. Mutta mieleen moinen rakkine jäi.
Sitten tuli kriisi, kauheuden kauheus, mylväyksien mylväys, turskauksien turskaus. Flipperit muuttuivat digitaalisiksi, markalla sai enää kolme palloa ja maailma musertui. Hauskuus katosi yhdessä yössä.
Tuupertuneena horjuin lopulta ihka oikeaan videopeliluolaan muutettuani Ouluun, tuohon silloin niin kovin harmaaseen pahojen hajujen kaupunkiin. Piti nimittäin ruveta opiskelemaan jotain henkevää. Videopeliluolasta löytyivät Battlezonet sun muut ihmeherkut ja opiskeluni olivat sinetöidyt. Paitsi että moinen luola teki konkurssin, jonka jälkeen opiskelut jatkuivat.
Seuraavat vuodet menivät interreilatessa ja halpojen Lontoon-matkojen perässä roikkuessa. Jos muilla oli matkan kohteena vaikkapa Las Vegas, niin se oli itse asiassa minullakin. Las Vegas oli nimittäin maailman paras kolikkopeliluola pahamaineisen Sohon pahamaineisimmassa kolkassa, jossa oli se kuulu suomalainen saunakin. Las Vegas on edelleen olemassa tai ainakin oli reilu vuosi sitten. Se on ikuistettu myös Getaway-peliin.
Ensimmäinen kolikkopeli, joka jysähti koppaan kuin sähköhoito sairaalassa oli Xevious. En tiedä mikä siinä viehätti, hieno grafiikka ainakin, loistava pelattavuus, samanaikainen tulitus sekä eteenpäin että pommeilla maahan, hyvät kontrollit ja pirullisesti kasvava vaikeustaso. Niin tai näin, mutta jostakin moinen vempain oli löydettävä vaikka väkisin. Hurmahenkisin sessio oli jossakin Walesin viileällä lomarannalla, jossa ilotikun päässä nököttävä pyöreä tappi puuttui. Veri tirisi ja rakko raikasi kun sitä pelasin.
Sitten tulivat kaiken maailman commandot sun muut kloonit. Nopeasti huomasin jo tuolloin jatko-osien huumaavan jyrinän. Silloin tosin jatko-osa saattoi vielä olla kenen tahansa pelifirman tekemä minkä tahansa niminen peli. Kukaan ei osannut suojata omaisuuttaan niin järin tarkasti. Nintendo loi lopulta pelisäännöt, eikä eräs tietty Giana Sisters viipynyt kauaa kaupoissa.
Olin kolikkopeliaddikti vailla vertaa. Kaikki maistui. Lukuisat mitä mielikuvituksellisemmat Breakout-kloonit söivät kolikoita, Marble Madnessin käsittämätön trackball pani pienen pään sekaisin. Pakkohan näitä on päästä pelaamaan myös kotona ja halvalla kaiken lisäksi. Kolikkopelit olivat ihan oikeasti persoja kolikoille.
Mutta miten tämä kaikki liittyy konsolinhankintaan? Se ja paljon muuta selviää palstan kakkososassa, joka ilmestyy joskus, ehkäpä joulumarkkinoille. Kiäh, kiäh.
