Kuolleilla mailla

Henry Anthony Branch syntyi vuonna 1843 Laytonin pikkukaupungissa Teksasissa.

Hänen vanhemmillaan oli pieni farmi, jossa Henry vietti aika tavanomaisen lapsuuden. Nuorena miehenä Henry kiinnostui aseista ja ampumisesta. Hänen isoisänsä, joka asui poikansa perheen kanssa tilalla, innosti nuorta Henryä.

Koska isoisä itse oli hyvä ampuja, hän heitti Henrylle haasteen. Sinä päivänä, kun poika voittaisi hänet tarkkuusammunnassa, hän lahjoittaisi tälle vanhan maineikkaan Colt Paterson -kiväärinsä. Isoisän yllätykseksi kivääri vaihtoi omistajaa jo kahden kuukauden kuluttua. Henry tuntui olevan luonnonlahjakkuus. Hän ampui tarkasti ja nopeasti. Valitettavasti se ei aina ole hyväksi.

Sheriffin erehdys

Joidenkin vuosien kuluttua Henry Branch toimi Laytonin sheriffinä. Hän oli aloittanut työn sheriffin apulaisena, ja kun vanha Connors lopulta jäi eläkkeelle, Henry valittiin hänen virkansa jatkajaksi. Hän hoiti työnsä hyvin, saavutti kohtalaisesti mainetta ja hänen elämänsä oli kaikin puolin järjestyksessä.

Sitten vuonna 1869, Henryn ollessa 26-vuotias, sattui ikävä onnettomuus. Kaupungilla oli tapahtunut ryöstö. Kiiruhtaessaan kohti tapahtumapaikkaa Henry näki, kuinka kyseisestä talosta lähti juoksemaan kaksi miestä. Hän huusi heti pysähtymiskäskyn.

Toinen miehistä seisahtui ja syöksyi takaisin sisään taloon, mutta toinen jatkoi juoksuaan poispäin. Henry kohotti kiväärinsä ja laukaisi pysäyttääkseen pakenijan. Sattuman jumalattaren ikävä huumorintaju aiheutti sen, että samalla pakeneva mies kompastui. Näin Henryn hänen jalkoihinsa tähtäämä laukaus osuikin kaatuvan miehen selkään surmaten hänet välittömästi.

Se ei sinänsä olisi maailmaa kaatanut, ryöstäjiä ammuttiin harva se päivä. Nyt vain sattui olemaan niin, että vainaja ei ollutkaan ryöstäjä, vaan yhtä rosvoa pakoon juossut kaupungin sanomalehden toimittaja. Kaiken lisäksi mies, Paul Rodgers, oli Henryn tuttu.

Ymmärrettävästi Henry hiukan järkyttyi tilanteen tajuttuaan.

Sanansaattajaksi

Tapaus oli silkka vahinko, eikä kukaan vaatinut Henrylle rangaistusta tai edes hänen eroamistaan. Tapaus aiheutti Henrylle kuitenkin omat paineensa ja muutaman päivän kuluttua hän itse päätti jättää toimensa. Hän muutti pois kaupungista ja teki erilaisia töitä ansaitakseen elantonsa.

Eräänä iltana hän sattui osumaan keskelle erään uskonnollisen yhteisön kokousta. Aivan huvikseen hän jäi hetkeksi kuuntelemaan. Joku ryhmästä huomasi hänet ja ojensi Henrylle jotakin. "Tässä lahja pyhältä Marialta, siitä voi olla sinullekin apua", ystävällisen tuntuinen nainen sanoi pientä Raamattua ojentaen. Epäröiden Henry tarttui siihen ja lähti samantien matkaan.

Halvassa matkustajakodissa asuessaan hän illan rauhallisina hetkinä tutki joskus saamaansa Raamattua. Omaksikin yllätyksekseen hän löysi siitä lohtua pahaan oloonsa. Kuukausien kuluttua hän oli omaksunut paljon kirjan ajatuksista ja pystyi nyt antamaan itselleen anteeksi. Hän ymmärsi, ettei ihminen voi kaikelle tapahtuvalle mitään, ja että ylhäältä voi aina rukoilla lohdutusta ja apua.

Ymmärrettyään tämän Henry halusi muidenkin ihmisten huomaavan tuon toivoa antavan mahdollisuuden. Hän etsi käsiinsä tuon pienen ryhmän, joka kutsui itseään Uudeksi Amerikkalaiseksi Pyhän Marian Toivon kirkoksi. Henry tutustui seurakunnan jäseniin, kertoi kokemuksistaan ja pian hän ryhtyi Pyhän Marian saarnamieheksi.

Henryn vakuuttavan julistuksen myötä ryhmää kohtaan osoitettu kiinnostus kasvoi ja sen jäsenmäärä kasvoi tasaisesti. Vuoden kuluttua Henry oli asialleen omistautunut saarnamies, joka esitti näkemyksensä vahvasti mutta ei koettanut esittää pyhimystä. Hän oli maallikkosaarnaaja, ei mikään pappi.

Hänen asevyössään roikkui yhä kaksi revolveria, tosin pitkän mustan takin alla piilossa. Saarnamies ei ollut sen paremmin turvassa rosvoilta kuin muutkaan. Lisäksi Henryssä kyti yhä aikaisemman ammatin mukanaan tuoma asenne toisten suojelemiseen.

Yhteen tullaan

Pyhän Marian Toivon seurakunta laajeni ja Henry teki pitkiä puhujamatkoja lähiseudulle. Tombstonen kaupungissa hän totesi olevan työmaata riittämiin ja päätti asettua asumaan sinne toistaiseksi. Kaupungilla liikkuessaan hän tutustui sanankuulijoiden lisäksi muutamiin mielenkiintoisiin henkilöihin.

Yksi näistä oli eriskummallinen keksijä Christopher Armington. Tämä eloisa ja utelias tiedemies sai Henrynkin kiinnostumaan jännittävistä teorioistaan ja vapaailtoinaan Henry usein suuntasi kulkunsa Armingtonin pajalle tämän tekemisiä seuraamaan. Olipa Henrystä välillä jopa jonkinlaista apua Armingtonille tämän kokeissa ja rakenteluissa.

Henryn ja Armingtonin usein käyttämässä pikku ravintolassa työskenteli kokkina kiinalaissyntyinen Xie. Tämä entinen kaivosmies oli hyvin kohtelias ja saavutti pian kumppanusten luottamuksen. Niin saarnamies kuin olikin, ei Henry kieltäytynyt kapakassa käymisestä, ja usein hänet nähtiin nurkkapöydässä Armingtonin ja Xien seurassa juttelemassa.

Myöhemmin tämän joukon vakiojäseniksi liittyivät myös mustapukuinen korttihai Kris sekä iso ja hyväntahtoinen meksikaano nimeltään Ernesto. Viimeksi mainitun herran kyky imeä litrakaupalla tequilaa aiheutti muissa hämmästystä kerran jos toisenkin.

Kesäkuussa vuonna 1875 nämä viisi herraa istuivat juuri kantapöydässään iltaa viettämässä. Krisillä oli viskipullo, josta hän kaatoi juttelun lomassa lasillisia Henrylle ja Armingtonille. Väkeviä välttävä Xie hörppäili olutta ja Ernesto lipitti kansallisjuomaansa omaan tahtiinsa ja välillä hyväntahtoisesti jotakin hörähtäen.

Sitten kapakkaan astui muukalainen, joka ovella hetken katseltuaan suuntasi kulkunsa kaverusten pöytää kohti.

Niin, piti vain kertoa jotakin nykyisin pelaamastamme pelistä, DEADLANDSista ja hahmojen taustatarinan tekemisen mielekkyydestä. Mutta näköjään sitä juttua jo tulikin. Ja tuosta seikkailumme sitten alkoivat. Parin kuukauden jälkeen kaikki hahmot ovat yhä hengissä vaikka vaikeaa se kyllä välillä on.

Lisää aiheesta

  • Roolipelaamisen riemua

    Tässä lehdessä olen uusi. Nimeni ja kuvani näkyvät yllä. Joillekin lukijoille olen varmasti tuttu Mikrobitin sivuilta, jossa viime vuoden syksyyn asti hoitelin Peliluolaa. Tästä numerosta alkaen palstani löytyy suunnilleen tältä paikalta.

    Palstallani aion keskittyä edelleen…
  • Roolipeli tappoi pelaajan!

    Roolipelaaminen on lyhyen historiansa aikana saanut osakseen paljon ennakkoluuloja ja suoranaista vastustustakin. Ennakkoluulot eivät ole niin vaarallisia ja väärät luulot on helppo oikaista, mutta roolipelien varsinainen vastustaminen on ikävämpi asia.

    Suomessa ropevastaisuus on jäänyt…
  • Taisteluun!

    Eräs kiinnostavimpia asioita roolipelien seikkailuissa ovat epäilemättä taistelut. Monessa pelimaailmassa ja -kampanjassa ne ovat oleellinen osa peliä ja sen tapahtumia. Pelataan sitten örkkejä vilisevässä Keski-Maassa tai Darth Vaderin hallitsemassa Imperiumissa, aina löytyy vihollisia…