Olen pitkään ihmetellyt, miksi pelien teemat ovat ja pysyvät yksioikoisina ja oudon tylsinä. Ehkä siksi, että pelien tekijät ovat yksioikoisia ja oudon tylsiä nuoria miehiä.
Kun pelejä halutaan pitää kypsänä ja kehittyneenä taiteen tai viihteen muotona, etsitään yleensä jokin hieno simulaatio tai strategiapeli, esimerkiksi Civilization IV, jonka avulla yritetään todistaa, että peleissäkin on ajatusta ja ideaa. Ainakin joskus.
Toimintapeleissä juoni jää köykäiseksi ja ruudulla näkyvä remellys uuden kuvakortin tai konsolin grafiikkapiirien näytökseksi. Vaikka kuvien kohentuminen tekee elämyksen todenmukaisemmaksi, saamme odottaa vielä pitkään niin raadollista sotapeliä, että sen voi sanoa ihan oikeasti olevan rauhan asialla.
Kypsempiäkin ulottuvuuksia voi peliin ympätä, aivan varmasti. Onhan King Kong, vaikka elokuvalisenssi onkin, tuoreen oloinen, massasta erottuva ja juoneltaan jopa tunnelmallinen. Samoin Gun-länkkäripelin villi länsi maistuu, vaikka syvälliseksi ei lännenelokuvista lainattua maailmankuvaa voi kehua.
Pelit ovat peliajattelija Mark Meadowsin mielestä tuhat vuotta kirjallisuutta jäljessä. Pelit kertovat legendaaristen sankarieeposten taistelutarinoita ja epookkeja, joissa sankari kukistaa yksin kaikki vastukset odysseiamaisen sujuvasti. Tavallisen ihmisen tavalliset kohtalot saattavat vilahtaa pelin alkuvideossa kolmen sekunnin ajan, kunnes paha tulee ja tappaa.
Yksi syy ongelmaan ovat pelintekijät. Viimevuotinen pelifirmoja ravistellut työaikakohu paljasti sen, että suurin osa pelintekijöistä ei voi tehdä mitään muuta elämässään kuin pelejä. Päivät ja illat kuluvat pelejä koodatessa ja/tai suunnitellessa, samoin viikonloput. Omaa elämää ei ole, kirjat jäävät lukematta ja elokuvat katsomatta pakollisia Taruja ja Tähtien sotia lukuun ottamatta. Jos erehtyy parisuhteeseen, sekin loppuu lyhyeen, koska kotona ei naama näy.
Niinpä pelejä tekevät biologisesta iästään huolimatta 15-vuotiaan kehitystasolle jääneet pojankollit. Jos ainoa merkittävä elämänkokemus on läpipelatut Mariot ja Zeldat tai Doomit ja Quaket, on turha odottaa peleihin syvällistä sisältöä tai korkeakulttuurin lentoa.
Muutama poikkeus vahvistaa säännön. Metal Gear Solideissa on ajatuksia, ideoita, joskus päälle liimattuina kuten kakkososan legendaarisissa loppuvideoissa. Hideo Kojiman blogi paljastaa eloisan ja elämää monelta kantilta seuraavan ihmisen. Aikaa jää muuhunkin kuin pelintekoon, muun muassa musiikin kuunteluun ja – kröhöm – blogin kirjoittamiseen.
Yhdysvaltalainen pelintekijä, ex-id-mies, American McGee yllättää julkaisemalla poliittisen satiirin – siis toden totta pelin eikä runo- tai novellikokoelman. Riskikulttuuria kritisoivassa Bad Day in LA:ssa kaatuvat niskaan kaikki Bushin hallinnon markkinoimat kauhuskenaariot maanjäristyksistä ja terroristiuhista virusinfektioihin ja siirtolaisarmadaan, ekologisista katastrofeista purukumiin tukehtumiseen. Tavallinen työtön luuseri saa luvan pelastaa maailman, koska hänellä ei ole mitään menetettävää eikä pelättävää.
Peli voi paljastua tavalliseksi toimintamelskaukseksi, mutta miksei sellaiseenkin voisi ujuttaa joskus muutakin kuin suoraviivaisen väkivallan selkokielisen sanoman?
Perusräiskintöjä väsännyt Free Radical Design aikoo julkaista moraalisia valintoja ja vaikeita strategisia päätöksiä kuhisevan toimintaseikkailun. Moraaliset valinnat ja toiminta kuulostavat ensi alkuun huonosti yhteensopivalta käsiteparilta mutta eivätkös valinnat juuri ennakoi toimintaa? Ainakin elävässä elämässä näin tuppaa olemaan, miksei myös toimintapelissä? Free Radical Design on ottanut huiman haasteen vastaan ja hyvä niin. Kunhan lopputulos ei ole tylsä kirjallisuusviitteitä vilisevä unilääke.
Yksi tapa saada peleihin edes aavistus tuoreutta ja syvällisempiä sävyjä on palkata niitä tekemään henkisesti kypsiä (muttei pystyyn kuolleita) näkijöitä ja kokijoita, mieluummin pelimedian ulkopuolelta. Sekä Gunin että King Kongin tekemiseen on osallistunut pitkällisten laskutoimitusteni mukaan ainakin yksi tällainen henkilö.
Irrallinen kalliilla ostettu nimi pelilaatikon kannessa ei vielä riitä, vaan tarvitaan ihan oikeaa ja uudenlaista yhteistyötä. On mielenkiintoista nähdä, mitä Electronic Arts saa aikaiseksi Steven Spielbergin kanssa. Työpariksi miehelle on palkattu vanha Looking Glass -veteraani Doug Church, joten siltä osin homma on hallussa. Onko kyseessä pelkkä miljoonien markkinointikikka vai todellinen yritys tehdä jotakin uutta? Se selviää lähitulevaisuudessa.
Jos pelit ovat todellakin tuhat vuotta kirjallisuudesta jäljessä, kirimistä riittää vuosiksi (vuosituhanneksi?) eteenpäin. Olisi kuitenkin aika, että maaginen M eli mature pelipaketin kannessa tarkoittaisi jotakin muuta kuin teinipojan märkiä unia ja väkivaltafantasioita. Edes sen yhden ainoan kerran.
American McGee pohdiskelee Bad Day in LA -projektiaan blogissaan marraskuussa 2005:
Actually, I just don’t think that anyone really knows anything about making games. The medium is too new. Sure, I know how to make a title that fits into an established genre; anyone working in the industry long enough knows how to do that. But to truly make a game, to build something from scratch, now that’s a scary thing, a tough thing.
