Laput silmillä

Viikon sisällä pääsin tsekkailemaan pelimaailman kahta äärimmäistä päätä. Tukholmassa entiset Looking Glassin ihmiset esittelivät Master of Orion 3:a ja pari päivää myöhemmin Microsoft järjesti valtaisat Xbox-bakkanaalit Cannesissa. Tilaisuudet ja siellä esiteltävät pelit eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan.

Master of Orion 3 yllätti sillä, miten kaikki oli uhrattu pelattavuuden edessä. Ulkoasu koostuu lähinnä valikoista ja liikkumattomista kuvista, mutta syvyyttä piisaa sitäkin enemmän. Peliä esittelivät keski-ikäiset, 70-luvulla ensimmäiset pelinsä suunnitelleet herrasmiehet. Kaikki vaatimattomasti pienelle porukalle toimistorakennuksessa Tukholman laitamilla.

Parin päivän päästä vei reissu Cannesiin huvijahtien ja suihkuseurapiirien kehtoon, missä Microsoft piti Xboxin Euroopan-julkistuksen muun muassa viidellesadalle toimittajalle Pierre Cardinin huvilalla. Tarjolla oli oikea Xbox ja sille liki seitsemänkymmentä peliä. Tunnelma oli surrealistinen, kun noin hulppeassa ympäristössä pelasin ehkäpä kaikkien aikojen parasta mättöpeliä Dead or Alive 3:a. Paljon kauemmaksi Master of Orion 3:sta ei olisi enää voinut päästä.

Pointti ei ole repostella sillä, miten leveää elämää pelitoimittajat viettävät, eikä myöskään luoda vastakkain asettelua ison Microsoftin ja oikeamielisten pelintekijöiden välillä. Sen sijaan en voinut olla hämmästelemättä, miten hyvin pelaajien asiat ovat. Miten valtavasti valinnanvaraa ja miten monenlaisia pelejä meille tarjoillaan, jos vain pidämme silmät auki ja mielen avoinna.

Samaan aikaan kotirintamalla

Pelit on juuri ilmoittanut palaavansa takaisin juurilleen ja muuttuvansa puritaanisesta PC-vetoisesta lehdestä myös muita pelikoneita käsitteleväksi lehdeksi. Vastaanotto oli osittain musertava. Miten me voimme olla niin törkeitä ja rahanahneita, että sotkemme puhtaan PC:n konsoliroskalla? Jos eläisimme keskiajalla, meidät olisi kivitetty tai poltettu roviolla kerettiläisinä. Pyhän peeceen inkvisitio katsoi meidän syyllistyneen kerettiläisyyteen ja väärien jumalien palvontaan. Puhdasta PC-uskoa tunnustava körttiseura vapisi kauhusta.

En voi ymmärtää ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloisuutta, en varsinkaan, kun puhutaan niinkin kevytmielisestä asiasta kuin pelaaminen. Se ei ole uskonto eikä elämäntehtävä, vaan tapa viihtyä ja viettää vapaa-aikaa. Joillekin siitä on kuitenkin tullut päällimmäinen elämän sisältö ja sen takia aivan liian vakava asia.

Kuvaavaa tilanteelle on se, että pahimmat meuhkaajat ovat nimenomaan PC-pelaajia. Konsolipelaajat tuntuvat suhtautuvan harrastukseensa huomattavasti rauhallisemmin. Ehkäpä se kertoo vähän siitä, millaiselta pohjalta pelaamiseen suhtaudutaan.

Minua ei kiinnosta, mille laitteelle peli tulee. Jos se on riittävän hyvä, ostan tarvittavat vehkeet sen pelaamiseen. Ymmärrän myös, että on naiivia olettaa ihmisten ryntäävän joka ainoan uuden konsolin perään. Useimmilla ei ole löysää rahaa turhiin vehkeisiin, enkä minäkään ole ensimmäisten joukossa dumppaamassa kolmea tonnia Xboxiin. En ennen kuin sille tulee riittävästi hyviä pelejä. Samasta syystä PS2 on pysynyt poissa minun telkkarini alta.

Siitä huolimatta en ymmärrä silmitöntä vihaa pelikonsoleita kohtaan. En varsinkaan kun monet kovinta ääntä pitävät pelaavat PC:llä luultavasti pelejä, jotka eivät ole yhtään sen monimutkaisempia tai ihmeellisempiä kuin konsolipelitkään.

Yhtä säälittävän ahdasmielistä on nostaa jotkut pelityypit jalustalle jollain tapaa arvokkaammiksi kuin jotkut muut. Onko "sunnuntaipelaajien" "bulkkipelien" ääressä viettämä vapaa-aika jollain tapaa vähäpätöisempää kuin naama rutussa realististen simulaattoreiden perässä militaristisia fantasioitaan toteuttavien hardcore-pelaajien? Pelkkä ajatus on naurettava ja saa meidät PC-pelaajat näyttämään hieman säälittäviltä.

PC-pelaajilla on monta hyvää syytä olla tyytyväisiä. Meillä on pelialusta, jolle kuka tahansa voi tehdä millaisia pelejä tahansa. Kaikkein oudoimmat ja marginaaliset ideat voivat toteutua PC:llä, koska ei ole mitään yksittäistä tahoa päättämässä siitä, millaisia pelejä PC:lle voidaan julkaista.

Konsoleilla tilanne on aivan toisenlainen. Julkaisupolitiikkaa kuvaa hyvin Sonyn päätös siitä, ettei PlayStationille tehdä muita kuin kolmiulotteisia pelejä. Pelien julkaisu konsoleilla tehdään markkinalähtöisesti ja riskejä vältellen, yleensä niin, että peli vetoaa mahdollisimman suureen kohderyhmään. Poikkeuksena on tietysti Japani, missä pelikulttuuri on niin vahvaa, että tilaa on täysin perversseillekin peleille.

Aloitin aikoinaan pelaamiseni konsoleilla, sellaisilla hassuilla peleillä, joissa heiluteltiin kahta mailaa ja niiden välissä olevaa palloa. Siihen aikaan ajatus tietokoneista kodeissa oli silkkaa scifiä. PC oli vielä kaukana tulevaisuudessa ja sillä pelattaisiin vasta vuosikymmenen kuluttua. Muistan pelaamisen alkuajat varmasti paremmin kuin useimmat PC-körtit. Senpä takia kuvittelen ainakin suhtautuvani pelaamiseen kohtalaisen vapaamielisesti.

Bulkkiminä

Konsolit toimivat minulla pikaisten välipalojen lähteenä. Mikään ei pura stressiä niin hyvin kuin nopea sessio kunnon turpaanlyöntikisaa. Dead or Alivet, Virtua Fighterit ja vastaavat ovat herkkua, jota PC:lle ei tule. Moni nauraa Sonyn rakentamalle imagolle kamuista kaljojen kanssa Pleikkarin ympärillä. Ei kannattaisi, sillä sopiva kaveriporukka, hyvä urheilupeli, iso telkkari ja läjä padeja on sellainen konsepti, joka ei PC:llä kerta kaikkiaan onnistu.

Monista hyvistä puolistaan huolimatta en voisi kuvitella pelaavani pelkästään konsolilla. Jos joutuisin valitsemaan vain yhden pelikoneen, se olisi taatusti PC. Onneksi ei tarvitse tehdä sellaisia valintoja. Samasta syystä ei voi kuin ihmetellä ihmisiä, jotka asettavat itse itselleen vastaavia rajoituksia. Vielä vaikeampi on ymmärtää sitä, ettei suostuta edes kokeilemaan, vaan ennakkoluuloisesti leimataan kaikki konsolipelit roskaksi ja konsolit PC:n viholliseksi.

Puritaanien kannattaisi pikemminkin olla tyytyväisiä siitä, että kaiken kansan pelit ja yksinkertaiset pelit ovat siirtyneet ja siirtyvät jatkossa yhä enemmän konsoleille. Ovatpa sitten poissa silmistä ja poissa mielestä pilaamasta aidon peliharrastajan täydellistä omaa pikku hiekkalaatikkoa.

Pelottavaksi asenteen tekee se, että ahdasmielisyys ja putkinäkö ovat nimenomaan nuorten asenne. Vähän vanhempi porukka osaa suhtautua asioihin rennommin. Mitä tapahtuu kun sama konservatiivisuus ja putkinäköisyys siirretään oikeasti tärkeisiin asioihin, eikä vain pelaamiseen?

Itse en aio ottaa asiasta murhetta. Odotan Master of Orion 3:a ja Dead or Alive 3:a molempia kieli aivan yhtä pitkällä. Samaan aikaan nauran salaa kovimmille suunpieksijöille, jotka pitävät itseään jollain tapaa parempina ihmisinä ja kovempina peliharrastajina. Minusta pelaamista oikeasti harrastuksenaan pitävä ihminen on kiinnostunut peleistä eikä pelikoneista.

Lisää aiheesta

  • Pitkä lento

    Kaj Laaksonen oli Pelit-lehden pitkäaikainen, legendaarinen toimittaja, jonka toinen rakkaus, äänen- ja kuvantoisto, vei toimittajaksi Hifi-lehteen ja MikroBittiin.  Nyt onnenpoika saa pelata mitä haluaa ja ilman deadlinea.

    * * * * *

    Kymmenen vuoden aikana Pelit-lehdessä ehti tapahtua…
  • Ei huvita

    Pari kuukautta sitten rehvastelin kolumnissani ryntääväni ensimmäisten joukossa jonottamaan Xbox 360:tta.
    En jonottanut enkä ollut ensimmäisten joukossa. Sain ensihuumani taltutettua toimituksen testiboxilla, jolla pääsin tutustumaan rauhassa julkaisupeleihin. Ihan hyviä, mutta yksikään…
  • Audiovisuaalinen sekoilu

    Kyyninen toimittajanretkukaan ei ole immuuni hypetykselle, sillä kun eräs tuotepäällikkö piti esitelmän siitä, miten PC:stä voi tehdä kotiteatterin keskuksen, päätin kokeilla, miten moinen onnistuu.
    Leffojen katselu tietokonemonitorilta kuuluu sarjaan älyttömät ideat. Käyn paljon…