Lara se ei vain kangistu, vaikka ensiseikkailusta on kulunut jo kunnioitettavat 14 vuotta.
Vaikka Laran latausentree ei nimellisesti Tomb Raider olekaan, sisältää se pitkälti samaa hyppelyä ja taistelua luonnonkauniissa kulisseissa kuin sarjan aikaisemmat osat. Mutta kuten naistenlehdet tietävät kertoa, näkökulmanvaihdoksella saa väljähtyneeseen suhteeseen tuoretta otetta.
Laraa tiiraillaan lintuperspektiivistä ja halpa ysäriseksismi on minimissään. Lieneekö vain perspektiivin aiheuttamaa harhaa, mutta Lara Croft and the Guardian of Light tuntuu hyvässä mielessä vanhanaikaiselta toimintahyppelyltä.
Käymme yhdessä ain
Rehevässä viidakossa ja muinaisissa temppeleissä tapahtuva seikkailu on rytmitetty hienosti. Laran kuuluja akrobaatintaitoja tarvitaan, sillä ympäristöstä löytyy monenmoista sortunutta kielekettä, ammottavaa pudotusta ja muuta haudanryöstäjien peruskauraa. Hyppely ja kiipeily on sujuvien kontrollien ansiosta nautittavaa puuhaa. Lisämaustetta tuo perinteinen kiipeilyköysi ja uutuutena seinään heitettävä keihäs, jota pitkin pystyy kiipeämään korkeuksiin.
Iso osa ajasta menee puzzlenratkontaan, pieniä pulmia tulee vastaan oikeastaan jatkuvasti. Ongelmanratkonta pelaa tuttuun tapaan painelaatoilla, vivuilla ja siirrettävillä lohkareilla. Miettimään joutuu harvoin hetkeä kauemmin, mutta kevyet pähkinät pitävät aivosolut mukavan virkeinä. Ja mikäs siinä, kun kenttäsuunnittelu on tasaisen tasokasta.
Lara-pelien pyhän kolminaisuuden viimeinen osa, taistelu, on hoidettu ansiokkaasti, mutta annos on liian runsas. Etenkin lopun demonikatraita harventaessa tuli mieleen, että vähempikin Devil May Cry -meno olisi riittänyt. Minulle sarjan vahvuus on aina ollut tunnelma, joka syntyy tuntemattomia alueita tutkiessa, ei yletön ammuskelu.
Guardian of Lightilla on onneksi shortseissaan valttikortti. Yksinpelinä Laran uusin on mukavaa tahkottavaa, mutta kahden hengen kimppapeli on se tärkein juttu. Kaksinpeli muuttaa hyppelyn ja puzzlenratkonnan luonnetta. Laran ja Totec-intiaanin yhteistyössä on hienoa Lost Vikings -henkeä, sillä hahmoilla on erilaiset vahvuudet ja eteneminen vaatii jatkuvaa toisen auttamista.
Peli-iloa kertyy latauspelille tyypilliset 5–6 tuntia, mutta kannattaa muistaa, että sekä yksin- että kaksinpeli on kokemisen arvoinen. Aikaa menee todellisuudessa tuplaten ja joka kentässä on myös rypäs toissijaisia tavoitteita ja monissa vielä vapaaehtoisia puzzlehuoneita. Uudelleenpeluuarvoa siis on.
Vaikka esteitä on
Juonenkuljetus ei ole ikinä ollut Laran vahvimpia puolia, mutta Guardian of Lightin kudelma maailmanloppua järkkäävästä demonista on niin typerää soopaa, että luulisi tekijöidenkin häpeävän. Etenkin pääpaha Xolotl on rasittava kliseekimppu möreää ääntä ja maanista naurua, mutta dialogituubaa kuulee onneksi vain seikkailun alussa ja lopussa.
Lataus-Lara on tasaisen varmaa raideriviihdettä, mikä on samalla sen suurin vahvuus ja heikkous. Tasosuunnittelu on täyttä asiaa, eikä kyllästymään ehdi, mutta mitään säkenöivän erikoista on turha odottaa. Uusi perspektiivi tuntuu hetken tuoreelta, mutta lähemmässä tarkastelussa erottuu sama vanha tuttu haudanryöstäjä. Onko se hyvä vai huono asia riippunee siitä, keneltä kysytään.
Itse en ollut Laraa hetkeen ohjastanut, joten Tomb Raider 2.5D upposi. Pääkiitos kuuluu mainiolle kaksinpelille, jota ei todella kannata jättää väliin. Muuten uhk(e)arohkea naisarkeologi olisi jo valmis radikaalimpaan muuttumisleikkiin.
84
