Last Dynasty, The – Bumerangi

The Last Dynasty on Sierran ja Coktel Visionin yhteistyön uusin helmi: Wing Commanderin tyylinen avaruuslentosimu, jota juonittaa scifi-saippuaooppera ja maustaa seikkailupeliosuus.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt, miksi Sierra osti ranskalaisen Coktelin. Avaruusooppera Viimo Dynastian jälkeen ihmettelen entistä enemmän.

Juonellisesti The Last Dynasty on suoraviivainen. Jotkut tehtävät voi suorittaa vapaassa järjestyksessä hieman Strike Commanderin tapaan, mutta ylipäätään juoni etenee suoran kaavan mukaan. Jotta polveilevan juonen seuraamisessa pääsisi eteenpäin, on elokuvanpätkien välillä lennettävä taistelutehtävä avaruudessa. Tehtävissä tulee onnistua täydellisesti tai Game Over on kylmä tosiasia, minkäänlaista "puolittain onnistumista" ei hyväksytä. Onneksi tehtäviä saa sentään yrittää niin monta kertaa kuin vain intoa riittää.

Henkilökohtaiset odotukseni olivat Last Dynastyn demon jälkeen hyvin korkealla. Vaikka tiettyjen tahojen mielestä Last Dynasty muistutti Wayne's Worldia avaruudessa, odotin Sierralta laatupeliä. Sitä aina unohtaa, ettei Coktel ole Sierra.

Juoni vailla vertaa

Pelin ensimmäisellä minuutilla sankari, tavallinen parikymppinen poikamies, saa selville olevansa oikeasti intergalaktisen suurvallan keisarin poika, joka kantaa "Äärimmäisen tiedon" salaisuutta. Samalla elokuvaminuutilla sankari lähtee suorittamaan itsemurhatehtävää, isäpapan tietysti yritellessä estellä.

Ilman hengähdystaukoa sankarimme ehtii tavata vastanäyttelijättärensä ja vieläpä vikitellä tämän oman joukkueensa puolelle. Mutta tyttöpä ei suostu ennen kuin hänen soturinsa on vapautettu vankisatelliitista. Vapautuksen jälkeen saadaan selville pääpahan kloonanneen sankaristamme ilkeän kopion ja niin edelleen.

Uusia, yhä hämmästyttävämpiä juonenkäänteitä tipahtelee vastaan kuin konekiväärin suusta. Aina edellisen ongelman ratkettua ladataan seuraava probleema ja se selvitetään hetkessä mitä mielikuvituksellisimmalla ja naiivimmalla juonenkäänteellä. Surkuhupaisuudessaan juoni todellakin muistuttaa Wayne's Worldia. Valitettavasti vain käsikirjoittaja ei ole älynnyt heittää hommaa kokonaan lekkeripeliksi.

Lekkeripeliksi puolestaan menee pelin äänipuoli ja valehtelematta nauroin ensimmäisellä pelikerralla katketakseni kun kuuntelin pelin elokuvapuolen repliikkejä. Huhujen mukaan peli on alun perin tehty ranskaksi ja jälkiäänitetty sitten englanniksi. Sankarpoppoo Mel ja Dok päästelevät suustaan niin hulppean ylinäyteltyä tekstiä, että Peteliuskin jää toiseksi. Lähes Melin ja Dokin tasoon yltävät pahojen jätkien pääilkiöt. Ainoastaan imelän seksikäs Melissa-tietokoneen ääni onnistuu luomaan tunnelmaa.

Ei silmukoita

Avaruuslentelyltään peli on lähes suora Wing Commanderin klooni. Pelaaja istutetaan nuolihävittäjän ohjaamoon ja tehtävänä on räimiä kaikki viholliset parempaan maailmaan. Eri tehtävätyyppejä löytyy aina isojen aluksien posauttamisesta oman saattueen suojelemiseen.

Lentäminen onnistuu joko hiiren tai ilotikun voimin, ja jyrsijä kelpaa ohjaussauvan korvikkeeksi varsin mainiosti. Ykkösnapilla ammutaan ja liikkeillä ohjataan alusta. Hieman epäloogisesti kakkosnapilla ei ammuta ohjuksia tai muuta järeämpää kalustoa.

Aseistuksena Nuolihävittäjässä on kevyen luokan laserkanuuna, joka ampuu suoraan sinne minne nenä näyttää. Wing Commanderista tuttuja automaattitähtäysleluja ei ole sentään kehdattu kopioida. Raskaampaa kalustoa edustavat ohjukset, jotka toimivat standardikaavan mukaan _ lukitus & laukaisu tarpeeksi lähellä vihollista ja paha jätkä imee tyhjiötä. Alukseen saa ohjekirjan mukaan vielä muitakin aseita, mutta niitä ei tullut vastaan koepeliaikana.

Taisteluja on yritetty lieventää tiukan toiminnan sijasta enemmän elokuvamaisiksi kohtauksiksi. Pelaajan tuhotessa merkittäviä kohteita tai suorittaessa taitavia lentoliikkeitä, äityy peli näyttämään vängän animaatiopätkän tapahtuneesta. Muutenkin videopätkiä esitetään lentelyn kuluessa hyvin runsain mitoin. Kun jotain merkittävää tapahtuu, zuumataan Melissa-tietokoneen hehkeisiin virtuaalihuuliin, tai äimistellään voimakaksikon henkevää vuoropuhelua.

Mikäli pelaaja on aivan alakynnessä, tietokone armahtaa ja suorittaa massiivisen hämäysliikkeen, jonka jälkeen pelaaja huomaa olevansa lähimmän vihollisaluksen kuutosessa. Sitten vain kanuunat laulamaan ja vihollisia on yksi vähemmän.

Avaruudessa ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tarvitse lentää yksin. Taisteluihin osallistuu tavallisesti kourallinen omia aluksia ja saman verran vihollisia. Omat joukot pudottelevat vihollisia hyvin tehokkaan tuntuisesti, mutta Wing Commanderin tai TIE Fighterin tyylistä joukkuehenkeä ei pääse missään vaiheessa syntymään. Osasyy tähän on radioliikenteen puute.

Vaikka välianimaatioissa Nuolihävittäjä tekee mitä ihmeellisempiä manöövereitä, ei samanlaisia saa aikaan tosipelissä sitten kirveelläkään. Silmukat ja muut voi unohtaa kaikessa rauhassa _ alus kääntyy kuin raskaasssa lastissa oleva pommittaja. Ja taka-ampumosta tai kunnon panssaroinnista voi vain unelmoida.

Muutenkin avaruuslentely on todella tökeröä: kolmiulotteisuuden tunnelmaa ei pääse syntymään yhdenkään taistelun aikana, eikä standardivälianimaatioissa ole tarpeeksi vaihtelevuutta mielenkiinnon ylläpitämiseksi.

Liukuhihnaseikkailua

Kolmasosa pelistä kuluu seikkailun parissa. Valitettavasti. Pelin kahdesta rompusta toinen on uhrattu seikkailuosuudelle, joka pitää suorittaa yhdessä pötkössä. Tämän jälkeen lennellään taasen Nuolihävittäjällä vihollisia vastaan ensimmäinen romppu loppuun. Jos pelin jakaminen selkeästi kahteen eri osaan on huono ratkaisu, lopullinen naula systeemin arkkuun tulee seikkailupeliosuuksista.

Seikkaileminen tapahtuu osoittamalla jotain ruudulla näkyvää aktivointikohtaa. Mikäli kyseessä on suunta, liukuu näkymä nätisti siihen suuntaan ennalta määrätyn matkan. Mikäli taasen kyseessä on esine, voi siihen yrittää käyttää jotain mukana raahattavasta esineestä.

Jokainen pelaajan seikkailupelitilassa tekemä toiminto esitetään hienon näköisenä animaationa. Jos sankarit liikkuvat johonkin, liukuu näkymä yhtä lailla. Jos taasen he onnistuvat saamaan jotain aikaan, esitetään se yhtä lailla animaationa. Systeemi on h~~elvetin tylsä, rajoittunut ja turhauttava. Vuosien takaiset laserkiekkopelitkin olivat jännittävämpiä _ niissä sentään pystyi opettelemaan voittoreitin ulkoa muutaman tunnin peluulla.

WinG jyrää

Tekniseltä toteutukseltaan Last Dynasty aukaisee varmasti monien suita. Peli on nimittäin hämmästyttävän nopea kun muistaa, että alla on jo itsessään tehoa syövä Windows. Avaruustaisteluissa alukset sujahtelevat sinne tänne suorastaan levottoman nopeasti ja välianimaatioiden näyttäminen ei hidasta peliä lainkaan.

Toimintaosuuksien ääni- ja efektipuoli on myös kunnossa. Räjähdykset järisyttävät desibelimittaria ihan kiitettävästi ja vihollisaluksen koukkaus suoraan nenän edestä kuuluu jännästi sterona.

Viimeinen dynastia _ toivottavasti

Hyvä esimerkki keskeneräisestä pelisuunnittelusta on se, että ennen avaruustaistelua peli tallennetaan. Ongelma on vain siinä, että peliä ei voi itse nimetä. Jälkeenpäin onkin sitten kiva ihmetellä, jotta mikäköhän näistä tallenteista on se oikea...

The Last Dynasty on loistava osoitus siitä, että kunnon pelin tekemiseen tarvitaan jotain muutakin kuin pelkkää ohjelmoinnin osaamista. Vaikka pelin eri osa-alueiden tekninen toteutus on kunnossa, on pelisuunnittelu unohtunut johonkin, ja lopputulos on karmiva sekasikiö.

50