Last Rites – Elävien kuolleiden yö

Kukaan ei tiedä, miksi niin kävi, mutta eräänä päivänä ruumiit heräsivät eloon. Uudelleensyntyneet omaiset ja esi-isät eivät juurikaan kunnioita jälkikasvuaan, vaan himoavat vain kahta asiaa: raakaa ihmislihaa ja kallonpuolikkaasta tarjottua aivohilloa. Pian ihmiskunnasta on jäljellä enää rippeet.

Aina on kuitenkin niitä, jotka eivät anna periksi. Hallituksen (sen, mitä ei ole syöty) lähettämän kommandoryhmän tehtävänä on löytää kaaoksen aiheuttaja ja poistaa se. Elävä kuollut + 7,62-millinen tai kaksi = ei-enää-elävä kuollut.

Rites on henkiinherännyttä zombieleffaa. Vihollinen on absoluuttisen paha, yksilötasolla avuton, typerä, ruma ja kaikin puolin inhottava vastustaja, jonka voima piilee lukumäärissä ja itsesuojeluvaiston puutteessa. Luojalle kiitos, nämäkään zombit eivät hallitse liipaisimesta vetämisen jaloa taitoa.

Peli on tehtäväpohjainen. Alussa kerrotaan tehtävän tarkoitus tyyliin "aktivoi kaikki hilavitkuttimet." Hilavitkuttimien paikkaa ei kerrota, eikä mukaan anneta edes karttaa. Haloo! Zombitko ne kartat söivät? Liikepaljastin kertoo onneksi omien ja lähialueen vihulaisten sijainnit sekä muuta tärkeää infoa, kunnes patterit loppuvat ja laite pimenee. Lisäpattereita löytää sitten, kun löytää.

Ritesissa on ideaa. Peli on ruma ankanpoikanen, jonka luotaantyöntävän lapsellisen grafiikan alta paljastuu nautittava ammuskelu. Kontrollit ovat hyvin hallussa: hiirellä käännellään päätä ja asetta, näppikseltä liikutaan. Tuli on tarkkaa ja liikkuminen luontevaa. Eikä Ritesissa ole yksin, vaan muu ryhmä liikkuu rinnalla ja jakaa ruudinsavuista oikeutta oma-aloitteisesti. Tietokoneälyn ohjastamana ryhmän muut miekkoset onnistuvat usein eksymään, ja joskus heitä täytyy vähän odotella, mutta pelin tempoa tämä ei haittaa.

Army of Darkness

Zombiarmeijat vastaavat oikeaa asiaa. Laumoittain kädet ojossa kohti hyökyviä, kelmeänvihreitä kammotuksia _ siis todellakin: ulkonäöllisesti ö-tasoa _ joiden sanavarasto koostuu "aivoja... lihaa...." -murinoista. Kun kommandojot alkavat rivissä tulittaa lähestyvää massaa, ei vastusta ole sarjojen niittäessä zombeja maahan kuin heinää.

Eikä zombeja ole älyllä pilattu. Olin nauraa itseni kipeäksi zombien kiertäessä jonossa, pystypäin pygminkorkuisen laatikon. Siitä vain laatikon yli sarjaa. Meno on reipasta niin kauan kun ammuksia riittää, ja pahin vihollinen onkin rajattu ammusmäärä. Pistoolista eivät patit lopu, mutta sillä räiskiminen on toivottoman hidasta, varsinkin kun pelin edetessä vastaan alkaa kävellä ylikestäviä kehoja.

Alussa aseistuksena on haulikko, pistooli ja Uzi, mutta myöhemmin mukaan astuvat liekinheittimet, sinko, plasma-aseet ja pahnan päällimmäisenä ydinkranaatteja laukova megatykki. Lisälaitteita on pari, ja varsinkin otsalamppu on tarpeen, sillä grafiikka on todella tummaa.

Voimapoppia

Musiikki on nasevan rytmikkästä ja melodisesti kaunista audiotulvaa, joka vauhdittaa menoa aivan uskomattomasti. Syntikkarevitykset ovat perinteikästä, ja niitä kuunnellessa palautuvat mieleen eräät Huelsbeckin ja kumppaneiden parhaat palat männävuosilta. Harmi vain, että poppi ei soi CD:ltä, vaan tuotetaan äänikortilla jonkinmoisesta wavinpoikasesta. Kaislikossa suhisee, ja pahasti.

Last Rites on vähän liian yksinkertainen jäädäkseen ikiklassikoksi tai edes päiväperhoseksi. Peliä pelaa kuitenkin erittäin mieluusti, ja eteneminen on miellyttävän vapaata. Ei varovaista kulmien taakse kurkistelua, vaan tykit leimuten eteenpäin rynnimistä.

Last Ritesissa tiivistyy oivalla tavalla pelattavuus ja aivoton toiminta. Ihme juttu muuten: SkyNet on teknisesti paljon parempi ja aivan yhtä pelattava, mutta kaatuu tosityhmiin vihollisiin. Last Ritesin zombit eivät nekään älyllä loista, mutta koska ne ovat zombeja, niiden tyhmyys ei haittaa. Samalla selittyy loogisesti, miksi rakennuksissa lojuu aseita käyttämättöminä. Parhaat oivallukset ovat yksinkertaisia.

73