Last Story (Wii) – Viimeinen tarina fantasiamieheltä

Oikea maailma tarvitsisi enemmän orpoja, sillä japanilaisten roolipelien mukaan juuri he yleensä pelastavat maailman.

Final Fantasy -sarjan isä Hironobu Sakaguchi on koko Mistwalker-studion olemassaolon ajan yrittänyt saada roolipelisalamaa iskemään toistamiseen. Yrityksistä muutaman vuoden takainen Xbox 360:n Lost Odyssey on ollut lähimpänä. Mutta olisiko jo nimensä ja logonsa puolesta Final Fantasya muistuttava The Last Story viimein se todellinen jatko mestarin työlle?

Orpo olo

Pitkän sodan runtelema maailma kuihtuu ja muuttuu hiljalleen autioksi erämaaksi. Vain imperiumin alaisuuteen kuuluva Lazulisin saari on säästynyt muuta maailmaa näivettävältä tuholta. Sodan jaloissa orvoiksi jääneistä nuorista koottu palkkasoturijoukko suuntaa Lazulista hallitsevan kreivi Argananin palvelukseen, toiveenaan kreivin suosioon pääseminen ja lopulta yhteiskuntaluokan tikkailla kiipeäminen pois halveksitusta palkkasotilaan työstä.

Kohtalon pyörät käynnistyvät, kun ritarihaaveita elättelevä palkkasoturi Zael ja kreivin veljentyttö Calista kohtaavat. Seuraa tarina kielletystä rakkaudesta, täynnä genren perusaineksia mystisistä voimista salajuoniin ja melodramaattisiin kohtaloihin.

Zaelia, Calistaa ja palkkasotilaita johtavaa Dagrania lukuun ottamatta koko muu jengi on naurettavan kliseistä ja yksiulotteista. Hemmoilla ei ole päätarinan kannalta muuta roolia kuin roikkua mukana, siksi heille on suotu tasan yksi luonteenpiirre per naama: yksi on juoppo, toinen syöppö, kolmas naippo ja neljännellä on silmälappu.

Koko tarina kärsii siitä tahattomasta komiikasta, jonka hahmojen ponneton ääninäyttely ja tönkkö dialogi synnyttää. Mukana on myös tarpeeton kertojan ääni, joka tarinan syventämisen sijaan kertoo sen, mitä pelaaja ruudulla näkee.

Aluksi tarina vaikuttaa kehnolta Disney-leffalta, mutta onneksi tapahtumiin tulee ripaus kiinnostavuutta ja tenhoa loppupeliin mennessä. Stoorivetoiseksi peliksi Viimeinen tarina on silti valitettavan mitäänsanomaton, mikä on sääli, sillä potentiaalia olisi ollut.

Kohtalon nuorassa

Koska tarina on The Last Storyn juju ja juoni, suurin osa pelistä juostaan todella ahtaassa putkessa, jossa tarina raahaa pelaajaa kädestä kuin kiireinen äiti lastaan jouluruuhkassa. Ainoastaan Lazulisin pääkaupungissa annetaan tilaisuus hengähtää ja jopa suorittaa joitain sivuaskareita.

The Last Storyn suurin kompastuskivi on toiminnallinen taistelusysteemi. Japaninmaalla on kerrankin vilkaistu länteen ja otettu oppia länsiropeista ja -opeista. Kulmien ja muiden esteiden taakse voi piiloutua, miekka viuhuu napin painalluksella, jalkajousella voi kutitella kauempana lymyäviä vihulaisia ja tekoälyisiä tiimijäseniä voi käskyttää käyttämään erikoiskykyjään.

Yritys on hyvä, pisteet siitä, mutta ongelmat juontavat käsittämättömistä kontrolleista ja karmeasta kamerasta. Taisteluissa olisi periaatteessa mahdollista yrittää taktikoida, esimerkiksi tiputella vihollisia yksi kerrallaan tai käydä ensin takalinjoilla hengailevien parantajien kimppuun, mutta kontrolli–kamera-kombinaation takia taistelut muuttuvat sekavaksi häröpalloksi, josta selvän saaminen vaatisi selvännäkijän kykyjä.

Alussa taistelun ongelmat eivät ärsyttäneet, kiitos olemat...leppoisan vaikeustason. Lopun tiukat matsit, ja etenkin muutama astetta kovempi pomo, onnistuivat herättämään turhautumisen. Peliin tuottamani kommenttiraita sai nopeasti K18-luokituksen.

Kuin sika pienenä

Wii-mittapuulla The Last Story on nätti kuin mikä pienenä, mutta kuten seuraelämässä, ulkonäkö kostautuu yleisenä ruudunpäivityksen hidastumisena. Parhaimmillaan kohtaukset ovat unenomaisen kauniita ja hienosti suunniteltuja, huonoimmillaan tökkivää Pekka Perusgrafiikkaa. Vaikka korvakarkista vastaa Sakaguchin tapaan myös Final Fantasyilla kannuksensa ansainnut säveltäjälegenda Nobuo Uematsu, hän ei tunnuskappaletta ja muutamaa loppupään menevämpää taistelukipaletta lukuun ottamatta ole onnistunut loihtimaan ääniraidalle mitään erityisen muistettavaa.

The Last Story on peli, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Valitettava tosiasia on, että huonon taistelusuunnittelun, kädestäpitelyn ja kömpelön tarinankerronnan epäpyhä risteytys upottaa nimekkään tekijäkaartin tuotoksen keskinkertaisen mitäänsanomattomuuden suohon. Japanin peliteollisuuden kriisistä puhutaan paljon, nähtävästi ihan aiheesta. Tällä tasolla alkavat fantasiat olla finaalissa ja tarinat viimeistä.

76

Lisää aiheesta