Kun sähkökatko yllättää, pakkoloma kesämökillä uhkaa tai nettirikko iskee, menee tietokonepelimiehellä sormi suuhun. Miten olisi moninpelaaminen tavalla, joka nostaa nettimoninpelien sosiaalisuuden toiseen potenssiin - kokoontumalla olohuoneen pöydän ääreen ystävien kanssa, hyvän lautapelin parissa?
Aloitamme pehmeällä laskulla, noppaversiolla kaikkien tuntemasta tietokonepeliklassikosta, ja sen jälkeen lataamme pöydälle kaksi kaikille sopivaa, palkittua lautapelien uusklassikkoa.
Doom: The Boardgame
Fantasy Flight Games
Pelaajamäärä: 2-4
Peliaika: noin kaksi tuntia
Hinta: 49 euroa
Kevin Wilsonin tuore Doom-lautapeli seuraa hellyttävän tarkasti alkuperäisten tietokonepelien henkeä. Mars-tukikohtaan jumiin jääneiden avaruusmerijalkaväen miesten täytyy taistella tiensä läpi toisen ulottuvuuden epäsikiöiden.
Tunkeutujia käskee yksi pelaaja, joka on samalla eräänlainen pelinjohtaja. Pelinjohtajan ohjattavana on melkoinen lauma Doom-peleistä tuttuja olentoja impeistä kyberdemoneihin. Häntä vastaan taistelee yhteistyössä enintään kolme pelaajaa. Peli tuo alusta lähtien mieleen monen lämmöllä muisteleman Space Hulkin.
Komponenteiltaan Doom on hyvin laadukas, paksupahvisista pelimerkeistä parhaimmillaan todella suuriin ja komeisiin figuureihin. Sotilaat aloittavat tyhjästä huoneesta ja voittotavoite riippuu skenaariosta. Esimerkiksi aloitusskenaariossa tavoitteena on löytää sukkulahalliin vievä punainen turvaovi jostain päin tukikohdan koillisnurkkaa. Ovien avaaminen (etsittävillä avainkorteilla) avaa tutkittavaksi uusia alueita. Pelinjohtaja asettaa nämä pöydälle ja kuvailee, mitä pelaajat löytävät. Tukikohdan käytävillä lojuu kaikkea aseista lääkintäpakkauksiin.
Sotilaat harventavat käytävien hirviölaumoja Doom-asearsenaalilla, joka sisältää lelut moottorisahasta BFG:hen. Nopat kertovat, osuuko laukaus lainkaan, riittääkö sen kantama, paljonko vahinkoa tulee ja kuluvatko kallisarvoiset panosmerkit.
Pelinjohtajalla on tapahtumakortteja, joita voi pelata sotilaiden vuoron aikana. Yhtäkkiä panssariovi jysähtää kiinni sotilaan astuessa hirviöitä täynnä olevaan huoneeseen, pimeys peittää tukikohdan eikä kaukaisuudesta ampuvaa imppiä saa enää jyvälle, tai pahimmillaan taakse jääneelle käytäväpätkälle ilmestyy uusia vihollisia.
Kun kuolema käy, ei peli pääty siihen. Oikeaan Doom-tyyliin pelaaja respawnaa heti seuraavalla kierroksella ja taistelu jatkuu. Helvetin voimat voittavat pelin, jos ne saavat tarpeeksi monta tappoa ennen sotilaiden voittoehtojen täyttymistä.
Doom-lautapelissä on vain viisi skenaariota ja ne voi pelata läpi myös kampanjana, jolloin sotilaiden aseet ja varusteet siirtyvät taistelusta toiseen. Skenaariot ovat vaikeita, kolmellakin pelaajalla kuolema hengittää koko ajan niskan takana. Omien skenaarioiden tekeminen on helppoa, sillä karttaelementtejä huoneista käytäviin on todella paljon.
Lautapeli-Doom on yksioikoista, silkkaa selviytymistaistelua pimeillä käytävillä. Kovin syvää pelimekaniikkaa tai strategiointia se ei tarjoa, mutta on viihdyttävää pelata. Miellyttävästi Doom skaalautuu pienellekin pelaajamäärälle melko hyvin. Pelaajien vähentyessä myös hirviöiden määrä vähenee.
Aito Doom 3 -kokemus järjestyy kun hahmot maalataan ennennäkemättömän hienosti ja peliä pelataan pimeässä huoneessa kynälamppujen kapeassa valokiilassa. Aseiden tekemä vahinko jaetaan kolmella. Pelinjohtajalla on tietysti pimeänäkölasit, ja hän sijoittelee hirviöitä pelaajien selän taa.
3 tähteä
Carcassonne
Hans im Glück/Lautapelit.fi
Pelaajamäärä: 2-5
Peliaika noin tunti
Hinta: 22 euroa
Yksinkertainen on kaunista, sen todistaa Carcassonne. Carcassonne voitti vuonna 2000 Saksan suurimman pelipalkinnon, arvostetun Spiel des Jahren. Saksalaisia on helppo miellyttää, mutta Pelit-lehden lautapelitapahtumassa peli piti myös herrat Honkalan, Forsströmin, Salmisen ja Nirvin otteessaan koko illan.
Carcassonnessa rakennetaan maaseutua kaupunkeineen ja teineen. Pahvikorttikasasta nostetaan vuoronperään tiiliä ja liitetään se pöydällä oleviin niin, että se sopii valmiina olevaan maastoon, teihin ja kaupunkeihin.
Pelaajat yrittävät saada valmiiksi "omistamansa" alueet, jolloin niistä saa pisteitä. Kaupunki valmistuu, kun se on kokonaan muurien rajaama, tie kun se päättyy molemmissa päissään risteykseen tai kaupunkiin, ja luostari kun se on kokonaan ympäröity muilla tiilillä. Pisteet niistä saa tulostettua vain, jos tiilelle on varaukseksi laittanut miehen. Kun alue on kokonainen eli valmis, miehen saa takaisin.
Miehiä on rajallinen määrä, joten pitää harkita, koska niitä käyttää tai käsi on tyhjä kun pöydällä pistesaalis vilkuttaa silmää. Mies sijoitetaan tielle rosvoksi, kaupunkiin ritariksi, luostariin munkiksi tai pellolle maanviljelijäksi.
Peli ratkaistaan usein maanviljelijöillä, sillä hyvin sijoitettu bönde voi tuoda pelaajalleen kymmenien pisteiden saaliin. Viljelijöiden pelaaminen on aina riski, sillä kertakäyttöinen maanviljelijä pysyy pelloillaan pelin loppuun asti.
Tiiliä pyörittämällä ja ajatuksella asemoimalla vastustajien elämää ja pistetoiveita saa kivasti sabotoitua. Kaverien häirintä vaikkapa pelaamalla laattoja siten, että kaupunkien saaminen valmiiksi tulee mahdottomaksi, on perustaktiikoita. Tosi ilkeä voi yrittää rikastua toisen pelaajan työllä pelaamalla kaupunkilaatan, sinne ritarin ja yhdistämällä kaupungin toisen pelaajan melkein valmiiseen kaupunkiin. Jopa kaappaukset onnistuvat, jos vastustajan kaupunkiin saa muilutettua enemmistön omia miehiä.
Edes täydelliselle lautapeliummikolle ei tule ongelmia oppimisessa tai ihastumisessa. Suomeksi käännetty Carcassonne on hyvin kevyt peli ja mukavaa pelattavaa illanvietossa. Mitä enemmän pelaajia, sen vähemmän taktista syvyyttä, sillä tuurin osuus laattoja nostettaessa on melkoisen suuri.
Suunnittelija Klaus-Jürgen Wreden ja parin muunkin jäljiltä Carcassonneen on tullut sen ilmestymisen jälkeen monenlaisia lisäosia, joita ei toistaiseksi ole suomennettu. Vaikka perus-Carcassonne varmasti uudelle pelaajalle maistuukin, minusta se vaatii ensimmäisen lisäosan, joka nostaa pelaajamäärän kuuteen ja tuo peliin kaupunkien katedraalit ja teiden majatalot.
Myöhemmät lisäosat eivät ole kriittisiä, ne lähinnä lisäävät peliin ominaisuuksia. Ja pidentävät peliaikaa, mikä ei ole yksiselitteisen hyvä juttu, sillä nopeus ja keveys ovat Carcassonnen juju.
Neljä tähteä
Menolippu (Ticket To Ride)
Days of Wonder/Lautapelit.fi
Pelaajamäärä: 2-5
Peliaika: noin tunti
Hinta: 42 euroa
Lautapelien vallitseva kuningas on (ensi syksyyn asti) viime vuoden Spiel des Jahre -palkinnon voittanut Ticket to Ride. Pelisuunnittelija Alan Moonin mestariteos on nyt suomennettu nimellä Menolippu. Menolippu on paras mahdollinen tapa tutustua uusiin lautapeleihin: kaunis kuin karamelli, helposti opittava, mutta silti ajatusta vaativa.
Menolipussa vedetään kiskoja halki 1900-luvun Pohjois-Amerikan. Tavoitteena, mutta vain yhtenä niistä, on yhdistää kiskoilla pelin alussa ja myös sen aikana nostettavien reittikorttien kaupungit. Mitä pidempi reitti, sitä enemmän pisteitä, mutta myös vaikeampaa saada reitti valmiiksi.
Kaupunkeja yhdistävät yhdestä kuuteen vaunun mittaiset reittiosuudet, jotka varataan itselle pelaamalla kyseisen osuuden verran saman värisiä vaunukortteja. Harmaille reiteille käy mikä tahansa yksittäinen väri, värillisille vain oikean värinen. Pelaajat vuorottelevat joko rakentaen reittejä kahden kaupungin välinen osuus kerrallaan, nostaen uusia junakortteja tai uusia matkalippuja.
Menolippu alkaa rauhallisesti. Kartta on iso ja sillä on tilaa, eikä ensimmäisten kierrosten reiteistä juuri kamppailla. Junakortteja hamstraava aikoo varmasti pelata pitkiä viiden ja kuuden junan reittejä. Niistä saatava pistemäärä on suhteessa huomattavasti suurempi kuin lyhyistä parin junan reiteistä saatava.
Toinen käyttää vuoronsa matkalippupakan selaamiseen yrittäen löytää käteensä toisiaan tukevia kahden kaupungin välisiä matkalippuja. Jos kädessä on jo New Yorkin ja Nashvillen välinen lippu, ei ole kovin vaikeaa jatkaa omaa rataverkkoa molemmista päistä ja toteuttaa vaikkapa Toronton ja Miamin yhteyttä. Hyvällä tuurilla pakasta nousee jo valmiiksi rakennettu reitti, huonolla joku mahdoton reitti.
Pelin edetessä taistelu tiivistyy. Suurimmalle osalle kartan kaupunkien välisistä reiteistä eivät mahdu kuin yhden pelaajan junat. Pelilaudan tapahtumien seuraamisen unohtanut huomaakin, että päästäkseen matkalippunsa vaatimaan Houstoniin joutuu koukkaamaan parin muun kaupungin kautta. Pahimmillaan määränpää on tavoittamattomissa muiden pelaajien tukittua kaikki sinne vievät reitit.
Oman reitin rakentaminen korteilla valmiiksi käteen, sitten nopeasti laudalle, on hyvä taktiikka, mutta kostautuu pahemman kerran, jos viivyttelee liikaa ja joku tukkii reitin. Toisaalta oikeita kortteja omistava voi hyötyä muiden nahistelusta. Kun kolme pelaajaa kamppailee itärannikon reiteistä, neljäs kerää rauhassa kortteja ja rakentaa länteen kaikkien rautateiden äidin.
Menolippu on omiaan toisten pelin häirintään ja keskinäiseen kiusantekoon. Matkalippuja ei paljasteta kuin vasta pelin päätyttyä, mutta jos osaa lukea karttaa ja arvioida, minne varomaton vastustaja yrittää, pystyy hänen tiensä torjumaan parin junan panostuksella. Kerran oma peli kaatui siihen, etten saanut yhdistettyä itärannikon massiivista rataverkkoani pariin itään rakennettuun reittiin. Vastustaja luki aikeeni ja pelasi lyhyen kolmen vaunun reitin täyteen tieltäni. Lähemmäs viidenkymmenen pisteen saalis vaihtui samankokoiseen miinukseen, sillä täyttämättömien matkalippujen pistemäärä vähennetään lopullisista pisteistä. Loppupanikoivan luuserin tunnistaakin siitä, että hän yrittää viime tingassa tuurilla nostaa valmiille reitille sopivia matkalippuja.
Menolippu on periaatteessa hyvin yksinkertainen peli. Se on eri väristen sarjojen keräämistä ja pelaamista, toisten pelin lukemista ja oikea-aikaista taktikointia. Sen suurimmat plussat ovat pelaamisen helppoudessa ja nopeudessa, mikä ei tarkoita tylsää peliä vailla syvyyttä. Nostaako pöydältä nostokortteihin sopivasti tulleen sinisen vaunukortin? Vai pitäisikö varmistaa tuo reitti, ettei joku ehdi napata sitä edeltä? Uskallanko ottaa tämän matkalipun käteen, Miamin ympäristö näyttäisi olevan jo turhankin tukossa... Valintoja joutuu tekemään.
Vaikka kokeneet lautapelaajat pitävät Menolippua turhankin kevyenä pelinä, en vielä ole törmännyt aloittelijaan, joka ei pelistä olisi pitänyt.
Neljä tähteä
* * * * *
Lautapelejä verkossa
Internet tarjoaa etsivälle lautapelitietoa enemmän kuin lukea jaksaa. Virtuaalinen lautapelimekka on Boardgamegeek: jos tietoa ei sieltä löydy, sitä tuskin tarvitsee. Suomeksi hyviä lautapeliarvioita löytyy Mikko Saaren ja Lasse Märsyn lautapelisivuilta.
www.student.oulu.fi/~lma/lautas.html
Tiedon lisäksi internetistä löytyy myös pelejä. Etenkin suosittujen pelien kuten Settlers of Catanin pelaamiseen löytyy useita nettiohjelmia, ja Brettspielweltin kaltaiset sivustot tarjoavat useita pelejä pelattaviksi ihmisiä vastaan. Pelien julkaisijatkin saattavat tarjota nettipelimahdollisuuden omilla sivuillaan. Esimerkiksi Menolipun pelaaminen onnistuu Days of Wonderin sivuilla.
Lautapelien nettiversiot tarjoavat aina hieman erilaisen pelikokemuksen pöydän ääressä pelaamiseen verrattuna. Pelaamisen sosiaalinen puoli pienenee, jos ei kokonaan katoakaan, mutta toisaalta pelit etenevät selvästi nopeammin kuin oikealla laudalla. Usein vastaansa saa todella haasteellisia vastustajia, koska netissä pelaamaan pystyy paljon ja usein, ja siten kehittymään todella kovaksi luuksi.
