Harva meistä enää muistaa vuonna 1996 ilmestyneen pelin Legacy of Kain: Blood Omen. Peli ei myynyt erityisen paljon, eikä se ollut edes kaunista katseltavaa, vaikka pelattavuus olikin kunnossa. Miksi me siis innostuisimme sen jatko-osasta Legacy of Kain: Soul Reaver? Ihan hyvä syy on ainakin se, että kyseessä yksi vuoden parhaista peleistä.
Blood Omenia ei tarvitse muistaa, sillä parempi vertailukohta löytyy paljon lähempää. Soul Reaver on 3D-seikkailu, joka muistuttaa paljon Tomb Raidereita, mutta on Laran peliä pelottavampi, pelattavampi, näyttävämpi, helpompi, toiminnallisempi ja omaperäisempi.
Kuollut mies seikkailee
Taustatarina esitetään komeassa alkuanimaatiossa. Aikoinaan Raziel oli yksi Kainin viidestä apulaisesta, jotka yhdessä hallitsivat maailmaa. Mutta kun Raziel uskalsi kasvattaa itselleen siivet ennen pomoaan, hänet heitettiin ikuisen unohduksen järveen.
Satoja vuosia myöhemmin yksi Vanhoista Jumalista herättää Razielin taas henkiin. Tavallaan. Raziel on yhä kuollut ja hän on muuttunut eräänlaiseksi vampyyriksi. Mutta veren sijaan Raziel tarvitsee sieluja, joiden kerääminen on pelin pääidea.
Tapahtumat sijoittuvat kolmiulotteiseen goottilaishenkiseen maailmaan, joka on selvästi velkaa H.R. Gigerille. Valojen ja varjojen leikkiin on kiinnitetty erityistä huomiota ja tuli todella näyttää tulelta.
Eikä äänissäkään ole valittamista. Musiikki on vähän yksitotista, mutta tukee hyvin tunnelmaa. Ääninäyttelijät ovat onnistuneita, esimerkiksi Vanhempi Jumala, joka on myös eräänlainen opastaja varsinkin pelin alkupuolella, kuulostaa todella jykevältä ja karismaattiselta.
On pieni ihme, miten paljon Crystal Dynamicsin tytöt ja pojat ovat onnistuneet repimään irti Pleikkarin grafiikasta. Soul Reaver on visuaalisen ilmeensä puolesta valmista tavaraa modernin taiteen museoon.
Koska Raziel on jo kuollut, hän ei voi kuolla enää uudelleen. Ja nyt keskittykää, sillä seuraava on tärkeää.
Raziel liikkuu kahdessa eri maailmassa: materiamaailmassa, joka toimii tämän meidän reaalimaailmamme logiikalla, ja henkimaailmassa, jossa kaikki on hieman toisin. Näiden kahden maailman välillä liikkuminen tuo mukaan puzzle-elementtejä, joskaan tehtävät eivät ole valtavan vaikeita.
Henkimaailmassa Raziel ei voi esimerkiksi avata ovia ja aika on siellä pysähtynyt. Materiamaailmassa Raziel pystyy olemaan vain niin kauan kun hänellä on tarpeeksi energiaa. Jos voimat vähenevät liikaa, on edessä paluu henkimaailmaan. Koska kaikki tärkeä tapahtuu materiaalimaailmassa, sieltä pois joutuminen on tavallaan tämän pelin "kuoleminen". Toisaalta joskus tasohyppelyongelmien vuoksi Razielin on pakko käydä henkimaailman puolella, jotta hän pääsisi eteenpäin.
Ei mikään Mr. Suomi
Raziel on mainio pelihahmo. Vaikka hän on ruma kuin mikä, hän on myös hyvin sympaattinen tyyppi. Samalla tavalla toimii myös Oddworld-pelien päähenkilö Abe.
Soul Reaveria odotettiin kauan ja se viivästyi monta kertaa, mutta odotus myös kannatti. Pelattavuus on hiottu kohdalleen ja yksityiskohtia riittää.
Kontrollit vaativat vähän totuttelua, mutta pian niistä tulee toinen luonto. Tatilla ohjataan Razielia, joka osaa kävellä, hiipiä, ryömiä, hypätä, vähän lentääkin nysäsiivillään, avata ovia, siirtää ja poimia esineitä, taistella, käyttää aseita ja heittää niitä. Myöhemmin hän oppii myös uimaan.
Esimerkiksi X on hyppy. Kun X:ää ja L1:stä painaa samanaikaisesti, Raziel hyppää korkeammalle. Jos hypyn aikana painaa uudelleen X:ää, Raziel pystyy liitämään pidemmälle, mitä kykyä tarvitaankin usein.
Hartianapeissa on myös toiminto, joka tekee taisteluista helpompia ja nautittavampia. R1:llä Raziel kääntyy automaattisesti lähintä vihollista kohti. Kuulostaa pikkujutulta, mutta tämä lisää peli-iloa runsaasti, kun matsit eivät ole kamalaa panikoitumista ja minne sattuu sohimista.
Viholliset eivät ryntää kimppuun suurina joukkoina. Yleensä heitä ei ole kahta enempää silmille hyppimässä.
Alimmaisista hartianapeista vaihdetaan kuvakulmaa ja pyöritetään kameraa Razielin ympärillä. Käsipelillä kamera toimiikin hyvin, mutta itsekseen se joskus vaeltelee liikaa. Ainakin minä olin välillä eksyksissä ja huomasin palanneeni takaisin vanhaa reittiä, vaikka tarkoitus ei moinen ollutkaan. Minkäänlaista karttaa ei Soul Reaverissa ole.
Kartta olisikin ollut vaikea toteuttaa, sillä Soul Reaverissa ei ole leveleitä, vaan kaikki tapahtuu yhdessä suuressa maailmassa. Peli latautuu itsekseen taustalla kaiken aikaa, joten latausaikoja ei ole. Vain itse tarinaa eteenpäinvievien elokuvaosuuksien latautuminen kestää muutaman sekunnin. Tämän käytännön soisi yleistyvän jokaiseen 3D-peliin.
Tärinätuki on toteutettu mallikkaasti. Maanjäristys on suorastaan nautittava kokemus ja jokainen sielu oikein tömähtää Razielin sisään.
Kuinka tappaa kuolematon?
Soul Reaver ei ole varsinainen taistelupeli, mutta taisteluiden käyminen on erittäin hauskaa ja aivan välttämätöntä. Aluksi Razielilla on käytössä vain omat pitkäkyntiset kätensä. Koska vastustajatkin ovat vampyyreitä, heitä ei voi niin vain silpoa vainaiksi. Onkin paljon hauskempaa ensin mätkiä vastustajaa käsillä ja sitten, kun tämä on puolitajuton, tarttua hirviöön ja heittää tämä järveen tai auringonvaloon. Kuten hyvin tiedämme, tällä tavalla vampyyreitä tapetaan. Kuolinanimaatiot ovat vaikuttavia ja näyttäviä.
Hyvin pian Raziel löytää ensimmäiset aseensa, joita tosin ei huolimaton huomaa lainkaan. Seinässä oleva pitkä koristeellinen rautatanko lähtee irti, kun sitä tajuaa vain yrittää. Samoin soihdulla on hyvä piiskoa vampyyreitä takamuksille.
Taistelut käydään yhdellä napilla, neliöllä, mutta silläkin pystyy saamaan aikaan komeita komboja. Jos vastustaja näyttää kovin vihaiselta, voi häntä
heittää aseella, jonka pystyy poimimaan uudelleen talteen.
Aseiden määrällä Soul Reaver ei koreile, vaan eipä sen tarvitsekaan, sillä nykyinen systeemi toimii erinomaisesti. Ainoa oikea kunnon ase on miekka, jonka nimi on Soul Reaver. Miekkaa voi ryydittää erilaisilla glyphseiksi kutsutuilla loitsuilla, joita on seitsemän erilaista. Näitä käyttää ilokseen jo siksikin, että jokainen glyph astuu voimaan todella näyttävän tehosteen siivittämänä.
Taistelujen suola on hyvin yksinkertainen idea viimeisestä tappoiskusta. Kun vihulainen nuokkuu tajuttomuuden rajoilla, eikä tiedä tästä maailmasta yhtään mitään, kolmiota painamalla lähtee viimeinen tappoisku, joka tekee aina rumaa (= kaunista) jälkeä.
Esimerkiksi jos aseena on ollut soihtu, vampyyri lehahtaa komeisiin liekkeihin ja vaipuu maahan. Jos taistelu on käyty raudanpätkällä, viimeinen isku lävistää vihollisen kokonaan ja nostaa hänet korkealle ilmaan. Voi sitä pelaamisen iloa juuri tällaisilla hetkillä.
Puzzlet ovat melko helppoja. Yleensä riittää, kun tajuaa vetää, työntää ja nostaa isot kivenmurikat oikeaan järjestykseen, tai ymmärtää siirtyä oikeaan aikaan reaalimaailmasta henkimaailmaan. Myös kytkimiä ja vipuja on tuttuun tapaan tarjolla.
Kaikkia ongelmia ei tarvitse ratkoa pelin läpi päästäkseen, mutta se kannattaa, sillä salaisten alueiden löytäminen lisää Soul Reaverin elinikää tuntuvasti. Vaihtoehtoisia loppuratkaisujakin löytyy.
Soul Reaver on erittäin kaunis peli, jossa on runsaasti uusia ideoita. Se tarjoaa näprättävää sekä toiminnan että ongelmanratkaisun ystäville. Pelin tunnelma on myös kohdallaan. Näin veitsellä leikattavaa kauhufiilistä kokee harvoin. Todella kokeneille pelaajille Soul Reaver saattaa olla hieman liian helppo. Minulle ei ollut.
94
